Rokokoolarppi 2 - Debriefit
Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle
Takaisin pääsivulle
Tässä vielä vanhat pukeutumisvinkit uusiksi:
Miesten asuun olisi hyvä kuulua ainakin jokin näistä:
Tummahkot polvihousut, vaaleat polvisukat, koreilla soljilla varustetut kengät, puuteroitu tai palkittu tukka, jos mahdollista rusetilla sidottu poninhäntä ja kiharoita ohimolle, hillityn värinen paita, röyhelö kaulus sekä tummahko, mahdollisimman ylellisestä kankaasta valmistettu liivi ja takki (frakki käy hyvin) peruukitkin ovat ihan kivoja.
Naisille toivotaan pitkää mahdollisimman leveää hametta (monta hametta päällekkäin), avoimia kaulaaukkoja, rusetteja, höyhelöitä, pitsejä, pasteli värejä, runsaita koruja, mahdollisimman korkeaa tukkalaitetta, joka on puuteroitu tai talkittu ja jota piristävät rusetit, höyhenet iloisen väriset koristeeläimet ym krääsä (hakekaa joulukuusesta inspiraatiota), siroja kenkiä, estetöntä puuterin käyttöä ja kauneuspilkkua.
Hajusteet olisivat toki avuksi ajanhengen luomisessa mutta haluamme, että kaikki pysyvät tajuissaan eikä kukaan saa allergiakohtausta. Haju täytyy siis vain kuvitella. Harkintanne mukaan voitte tietenkin jättää peseytymättä.
Antoine on kreivi, joka isännöi kartanossa. Hänet tunnetaan yleisesti mukavana, hauskana ja vieraanvaraisena miehenä, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Hän on mukavuudenhaluinen, muttei aivan niin seurallinen kuin joitain vuosia sitten. Voisi sanoa hänen seurapiirielämänsä 'taantuneen' hieman viime aikoina ja hän viihtyykin yhä enemmän yksin mustelmiensa parissa, milloin ei ole kyselemässä toisilta menneitä ja huonosti muistamiaan tapahtumia. Hänen on vaikea kunnioittaa muita ihmisiä tai pitää jotakin itselleen miellyttävää vääränä. Naisia hän pitää korkeintaan puolikkaina ihmisinä, jotka eivät ansaitse ihmisarvoista kohtelua. Antoine kuitenkin käyttäytyy ulkoisesti herrasmiesmäisesti välttääkseen konflikteja ja miellyttääkseen naisia.
Antoinella on salainen suhde sekä Lucien että Yveten kanssa. Suhde Lucien kanssa on yhä olemassa mutta se ei enää ole yhtä kiihkeä kuin ennen vanhaan: voisi melkein sanoa välien olevan kylmenemään päin. Suhteen Yvetteen Antoine olettaa jo loppuneen, mutta Yvette tuntuu olevan asiasta hieman toista mieltä ja tämä ahdisteleekin Antoinea tuon tuosta, ja Antoine ei ollenkaan pidä siitä.
Antoine on varsin kiintynyt vaimoonsa, vaikkei osaakaan arvostaa tätä ihmisenä. Häntä tosin on alkanut häiritä se, että hänen vaimonsa kuluttaa valtaosan ajastaan yrttien ja muun senkaltaisen hömpötyksen parissa.
Antoine on rauhoittunut hieman kuluneiden viiden vuoden aikana, ja hän on nykyään arvokas vanha herra. Hänen tavoitteenaan on saada muistelmansa valmiiksi ja tulla niiden avulla kuuluisaksi kirjailijaksi, jota kuitenkin rajoittaa hänen yhä kasvava hajamielisyytensä ja välillä ilman varoitusta tulevat dementiakohtaukset.
Cecile on kreivitär. Hänen ongelmanaan ovat heikot hermot. Kreivittären asemaan liitty paljona paineita, ja välillä ne saavat Cecilen järjestämään kohtauksen. Cecile kärsii myös lievähköstä luulotaudista. Hänestä on hauskaa keskustella pelkäämistään sairauksista. Lähimmäisiinsä hän suhtautuu äidillisen huolehtivasti, ja on aina valmis antamaan ilmaista ihmissuhdeneuvontaa sitä kaipaaville (ja niille, joiden uskoo sitä kaipaavan). Ihmissuhdeneuvonnan uhrit saavat vastavuoroisesti kuunnella Cecilen huolia. Cecile epäilee miestään uskottomuudesta ja on alituiseen huolissaan pojistaan. Hänen älynlahjansa ovat enintään keskinkertaiset, ja hän on melko tietämätön ympärillään rehottavan ihmissuhdeviidakon monimutkaisista ja pelottavista tapahtumista.
Jeannette de Nancy on Cecilen erittäin hyvä ja luotettu ystävä. Näillä rouvilla on hauskaa muiden asioita järjestellessä. Varsinkin aviopuolisoiden etsiminen nuorisolle on mielenkiintoista. Cecile on erittäin kiinnostunut löytämään sopivat elämänkumppanit pojilleen. Hiljaa mielessään hän uskoo Lucien olevan tälle sopiva Francoisille (ja miksei Jacguesillekin, jos niikseen tulee) ja on juuri aikeissa ryhtyä toimeen nuorten saattamiseksi yhteen. Muista ihmissuhteistaa sen verran, että Cecile inhoaa kokkia syvästi ja hankkituisi heti eroon koko miehestä, jos tämä ei laittaisi niin hyvää ruokaa. Sen sijaan hän arvostaa suuresti Sophieta ja toivoo, että olisi itsekin saanut samanlaisen tyttären. Muihin ihmisiin hän suhtautuu edellä kuvaillulla tungettelevan huolehtivaisella tavalla.
Cecile on melko kiinnostunut perheensä yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamisesta ja on miehelleen lievästi katkera siitä, että tämä aikoinaan menetti suuren osan omaisuudestaan epäonnistuneilla liiketoimilla eikä ole vieläkään onnistunut saamaan sitä takaisin, vaikka tapauksesta on kulunut jo yli viisitoista vuotta. Mikäli aseman parantaminen edellyttää matelua ja juonittelua, Cecile on siihen valmis.
Cecile syntyi Marseillesin hienostoalueilla, josta hänet naitettiin erään kaakkoisranskassa sijaitsevan kartanon kreivin pojalle Antoine de Arcylle hänen ollessaan 17 vuotias. Vanhan kreivin kuoltua Antoinesta tuli kreivi ja näinollen Cecilestä kreivitär.
Entisillä kiinnostuksenaiheilla ei ole enää väliä Cecilelle, ja hänen pääkiinnostuksenaiheensa nykyään ovat mitä erilaisimmat parantavat yrtit. Cecilestä on tullut ilkeä, vanha noita-akka, joka mieluummin pilaa muiden asiat kuin yrittää huolehtia niistä. Charlotte de Petitlapin on riippuvainen Cecilen yrteistä josta Cecile on tietoinen, ja sekös vasta Cecileä huvittaa.
Muutamia vuosia sitten eräässä ilkeydenpuuskassaan Cecile päätti hankkia suhteen jonkun kanssa, ja Isä Thibaut osui sopivasti tielle.
Francois on Cecilen ja Antoinen vanhempi poika. Hän oli jo lapsena hirvittävän rasavilli, ja nuorena hänen rasavilliytensä ja rappionhalunsa kasvoi kasvamistaan, ja hänestä tuli todella hillitön ja epäilyttävää elämää viettävä nuori mies. Hän oli viinaanmenevä, tuhlaileva, ei kunnioittanut vanhempia ihmisiä, harrasti naisseikkailuja... Toisaalta hän on myös hyvin älykäs ja ovela. Muihin ihmisiin hän suhtautuu hilpeällä joustavuudella, kiintymättä liiaksi, ottamatta huomioon enempää kuin on pakko. Hänellä on taipumusta selviytyä pahoistakin vaikeuksista voittajana, ja häntä on vaikea järkyttää tai saattaa hämilleen. Yksi heikkous hänellä tosin on: Hän ei kestä veren näkemistä. Siksi hän välttää väkivaltaa viimeiseen saakka. Tappelut tai kaksintaistelut eivät kuulu hänen paheisiinsa.
Oikeasti Francoisin herkkyys verelle johtuu siitä, että hän sisimmässään kunnioittaa elämää eikä ole valmis vahingoittamaan sitä. Muutenkaan hän ei ole pohjimmiltaan niin piittaamaton ja julma kuin miltä näyttää. Hän on rakentanut kovan ulkokuoren, koska Cecile käyttäytyi häntä kohtaan torjuvasti hänen ollessaan pieni lapsi. Alitajuisesti hän kuitenkin haluaa olla kiltti, ja saattaa joskus ylytä jalomieliseen tekoon (vaikka uskotteleekin tekevänsä sen laskelmoiden). Francois uskoo itsekin olevansa julma. Hänen parempi minänsä lähettelee silloin tällöin hämäriä viestejä alitajunnan kautta. Toisaalta ankeriasmaisesta liukkaudesta on jo kehittynyt olennainen osa Francoisin persoonallisuutta, eikä sen voi väittää kuuluvan sen paremmin parempaan kuin huonompaankaan minään.
Nyttemmin Francois on hieman rauhoittunut ja asettunut aloilleen, ja hänen uskomattoman riehakka ja rappionhaluinen luonteensa on jossain määrin tasoittunut. Hän karkasi Delphinen kanssa Marseillsiin opiskelemaan, ja meni tämän kanssa naimisiin myöhemmin. On suureksi osaksi Delphinen ansiota, että Francois on näin paljon rauhoittunut.
Hänen rauhoittumisensa seurauksena hänen entiset (hyvin rappiolliset) ystävänsä kartanossa (Michelle ja Alphonse) suhtautuvat häneen nykyään hieman kylmästi hänessä tapahtuneen muutoksen johdosta. Hän ei kuitenkaan tästä hirveän paljoa välitä, sillä hän on muuttunut mies: opiskelu on ainut tie eteenpäin ja vain sivistys avaa ovia avarampaan maailmaan.
Alphonse on Antoinen köyhä sukulainen, joka asuu Antoinen siivellä kartanossa. Alphonse on kotoisin pienestä kylästä nimeltä Pays Bais, joka sijaitsee itä-ranskassa.
Alphosen kirjoittaa runoja, joskin ei yhtä paljon kuin ennen, ja lukee ylevämielistä kirjallisuutta. Hän onkin kuullut että jossain täällä kartanossa pitäisi olla eräs koskaan julkaisematon Shakespearen teos, joka luultavasti on erittäin arvokas.
Muista ihmisistä Alphonse ei pahemmin välitä. Francois oli hänelle jonkinlainen ystävä ennenkuin hän muutti Marseilleksiin opis-kelemaan. Nyttemin Francois onkin muuttunut kovasti, oikeastaan parempaan suuntaan (rauhoittunut hieman), mutta minkäänlaista sen lähempää ystävyyttä ei ole ainakaan vielä syntynyt.
Alphonsen tavoitteena on rikastuminen. Hän on nimittäin kyllästynyt köyhänä elämiseen, ja siihen että kaikki hänen nykyiset niin sanotut ystävät halveksivat häntä. Naimisiin pääsy jonkun (rikkaan) aatelisen kanssa auttaisi luonnollisesti. Tämän Shakespearen teoksen löytäminen olisi tietenkin myös hyvä asia, joka saattaisi auttaa 'naimakaupoissa'.
Lucie on kissanpentumaisen hurmaava nuori nainen, joka on kartanossa pitkällä vierailulla. Hänen isänsä ja Cecile ovat pikkuserkukset. Lucie on taitava melkein kaikessa. Hän osaa soittaa cembaloa ja harppua, laulaa enkelimäisen kauniisti, maalaa kauniita kukkasia, tekee taidokkaita koruompelutöitä, tanssii sulavasti, käyttäytyy yhtä aikaa moitteettoman hyvin ja luontevasti,on herttainen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, puhuu hauskasti ja nokkelasti.. Lucie saa kaikki pitämään itsestään heti ensi silmäyksellä. Jotkut saattavat muuttaa käsitystään tehdessään lähempää tuttavuutta, mutta useimmat eivät. Ei ole helppoa huomata, että Lucie on todellisuudessa epärehellinen juonittelija, joka on kiinnostunut lähinnä oman egonsa pönkittämisestä ja jonka mielestä toisten tunteiden loukkaaminen on suunnattoman hauskaa. Luciella on erinomaiset sosiaaliset taidot ja roppakaupalla psykologista silmää. Siksi hän onnistuu miellyttämään kaikkia, joita haluaa miellyttää.
Luciella on suhde Antoinen kanssa, ja hän vikittelee myös Micheliä. Francoisia kohtaan hän tuntee jopa lievää kunnioitusta, koska tietää tämän olevan juonittelijana lähelä omaa tasoaan. Lucie teeskentelee Sophien ystävää, ja muitakin naispuolisia henkilöitä hän kohtelee sydämellisesti. Ehdotonta Lucien sydämellisyys ei kuitenkaan ole. Hän saattaa yltyä uhkailemaan kilpailijoitaan avoimesti, jos muu ei auta.
Lucie ei usko todella tarvitsevansa muita ihmisiä, mutta ihmissuhdejuonittelut ovat hänen mieluisinta ajanvietettään. Niissä hän tavoittelee ennen kaikkea vallantunnetta. Lucie on todella itserakas, ja tuntee lapsenomaista riemua saadessaan ihailua muilta ihmisiltä. Rakkautta hän ei myönnä kaipaavansa, koska rakastaa itse itseään enemmän kuin kukaan muu. Lucien tunne-elämä antaa harvoin merkkejä itsestään, ja voi jopa vaikuttaa siltä, että koko tyttöparka on henkisesti kuollut. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Lucien rakastettavan ulkokuoren ja sen alta löytyvän kylmän ja kovan kuoren alta löytyy pieni, hylätyksi tulemista pelkäävä lapsi. Lucie oli nimittäin pahasti laiminlyöty lapsi. Hänen vanhempansa eivät välittäneet hänestä lainkaan. Hänellä oli lukuisia eri hoitajia, mutta kukaan ei todella välittänyt hänestä. Vanhemmalla iällä hän on oppinut olemaan viehättävä ja hankkimaan rakkautta sekä huomiota itselleen, mutta hylätyksi tulemisen pelossa hän uskottelee itselleen olevansa riippumaton muista ihmisistä. Hän vaalii mustasukkaisesti sisällään olevaa pikkutyttöä eikä päästä ketään vahingoittamaan tätä. Epävarmuuden hetkien yllättäessä hän saattaa käydä ääneenkin vuoropuhelua, jossa pieni tyttö ja nykyinen Lucie pyrkivät rauhoittelemaan toisiaan. Normaalisti Lucie kuitenkin on ulkoisesti tasapainossa.
Ihailun ja vallan lisäksi Lucie haluaa saada paljon rahaa ja hyvän paikan seurapiireissä, kuten useimmat muutkin. On kuitenkin hyvä muistaa, että Lucie on pahasti häiriintynyt. Hänen todellisuudentajunsa ei ole samanlainen kuin muiden, ja moraalia hänellä ei ole lainkaan. Hurjalle tuulelle sattuessaan hän saattaa vaikka tappaa.
Lucie syntyi Toursissa isänsä kodissa kenenkään sitä haluamatta. Hänen isänsä ja äitinsä eivät olisi lasta halunneetkaan, jonka seurauksena he eivät suuremmin Luciesta välittäneet.
Lucie ei ole muuttunut kuluneiden viiden vuoden aikana juuri ollenkaan. Hänen suhteensa Antoineen on jäänyt hieman taka-alalle. Lucie haluaa itsellensä komean ja rikkaan miehen keinolla millä hyvänsä.
Myös Lucien siskopuoli on saapunut kartanoon Länsi-Intiasta jonne Lucien vanhemmat muuttivat jo monta vuotta sitten jättäen Lucien "heitteille".
Lucie on kuullut että jossain tässä kartanossa pitäisi olla jokin Shakespearen (koskaan julkaisematon) teos. Tämä teos on hyvin arvokas ja sitä voisi ehkä käyttää hyödyksi Lucien pyrkimyksissä päästä rikkaisiin naimisiin.
Sophie on nuori tyttö, joka uskoo vielä maailman olevan hyvä paikka. Hän on kartanossa lyhyellä vierailulla miehensä Michelin kansa.
Sophie kuuluu ylempään keskiluokkaan. Hän syntyi Marseillesin hienostoalueilla aivan kuin äitinsä ennen häntä. Hän on elänyt hyvän lapsuuden vanhempiensa hoivissa, ja siitä juontuu hänen positiivinen maailmankuvansa.
Sophie on hyvin uskonnollinen. Hänellä on tiukat moraalikäsitykset, eikä hän usko kenenkään muunkaan toimivan niiden vastaisesti - ainakaan kovin paljon. Sophie rukoilee monta kertaa päivässä ja tutkii ahkerasti uskonnollisia kirjoituksia. Hän on itsekin kirjoittanut muutamia vahvasti uskonnollissävytteisiä kertomuksia, muttei uskalla näyttää niitä kenellekään, koska pitää niitä niin huonoina. Sophie on hyvin ja vähättelee hyveellisesti omia kykyjään. Hänen pikkutarkka omatuntonsa ei jätä häntä rauhaan. Pienikin kapinallinen, kateellinen tai muuten syntinen ajatus saahänet kärsimään hirvittäviä tunnontuskia, kunnes hän on käynyt asianmukaisesti ripittäytymässä. Sophie on myös hyvin ujo.
Sophie on naimisissa Michelin kanssa. Hän ei varsinaisesti rakasta Micheliä, vaikkakin kyllä kunnioittaa tätä suuresti. Avioliitto on järjestetty, eikä Sophie ole missään vaiheessa uskaltanut sanoa vastaan, koska tietää, että vanhempien totteleminen on velvollisuus. Sophie uskoo olevansa paha ihminen, koska ei voi rakastaa Michelin kaltaista hyvää ja jaloa miestä. Hän ei ole tohtinut kertoa ongelmastaan muille kuin rippi-isälleen. joka on käskenyt Sophien vain odottaa kärsivällisesti ja käyttäytyä niin kuin mikään ei olisi vialla. Asia vaivaa häntä vielä hiukan, mutta hän tietää kuitenkin käyttäytyvänsä hyvän aviovaimon tavoin. Aina parhaaksi katsoessaan Michel kurittaa Sophieta kovakouraisesti ja Sophie on jo tottunut hyväksymään tämän [reunahuomautus: tämä ei hyväksyttävää käytöstä. Toivottavasti Sophie emansipoituu pian].
Lucie on Sophien erittäin hyvä ystävä. Sophie pitää paljon myös muista kartanon asukkaista. Lucien hän on tuntenut jo useiden vuosien ajan.
Sophie on epäitsekäs aina uhrautuvaisuuteen saakka, ja pelkää kuollakseen sanoa kenellekään vastaan. Hänellä ei ole elämässä muita tavoitteita kuin tulla paremmaksi ihmiseksi ja palvella Jumalaa oikealla tavalla.
Jeanne on kerrassaan rakastettava juorutäti. Hän on Cecilen nuoruudenystävä. Jeanne on paronitar avioliiton kautta ja melko varakas. Hänen miehensä on kuollut jo useita vuosia sitten, Sophien ollessa aivan pieni.
Jeanne on kotoisin Marseillesin hienostoalueilta, kuten vanhempansakin ennen häntä. Myös hänen lapsensa Sophie syntyi Marseilleissa. Tällä hetkellä Jeanne asuu yksin Marseillesissa Sophien avioiduttua Michelin kanssa, ja on kartanossa tultuaan Cecileä tapaamaan.
Juoruileminen ja toisten asioihin puuttuminen ovat Jeannen elämän suurimmat ilot. Hän ei ole erityisen älykäs, pikemminkin suorastaan tyhmä, ja pitkästä kokemuksestaan huolimatta hänen onnistuu edelleen varsin usein tehdä vääriä tulkintoja. Naiivi hän ei kuitenkaan ole. Hän tietää varsin hyvin, että Antoine pettää Cecileä, mutta katsoo parhaaksi olla kertomatta sitä sitä Cecilelle. Jeanne ei pidä avoimuutta ja rehellisyyttä missään arvossa. Hän on kuitenkin melko löyhäkielinen, ja siksi on olemassa vaara, että hän jonakin päivänä lipsauttaa asian Cecilelle. Juonitteleminen on Jeannen mielestä hauskaa ja täysin hyväksyttävää.
Sophie on Jeannelle lähes kaikki kaikessa, ja hän saa tästä yhtä suurta iloa kuin juoruilemisesta. Jeanne on itseensä todella tyytyväinen onnistuttuaan järjestämään Sophielle niin hyvän sulhasen. Jeanne tietää kyllä melko paljon Michelin epäilyttävisät elämäntavoista, mutta pitää sellaista pelkästään normaalina ja terveenä. Muuten Jeanne suhtautuu ihmisiin realistisesti. Hän ei ymmärrä kenenkään sielunelämää syvällisesti, eikä osaa arvostaa ihmisissä heidän parempia luonteenpiirteitään, mutta muuten hän kyllä tietää, ketkä ovat hyödyllisiä, ketkä vaarallisia ja keihin ei kannata kiinnittää huomiota.
Jeanne on kuullut että jossain tässä kartanossa pitäisi olla jokin Shakespearen (koskaan julkaisematon) teos. Tämä voisi mahdollisesti olla melko arvokas.
Jeanne pitää paljon rahasta ja hyvästä sosiaalisesta asemasta. Hän ei kuitenkaan ole valmis mihin tahansa niitä saadakseen. Jeanne ei edes ole luonteeltaan ilkeä. Hän on vain pinnallinen materialisti, eikä hän voi kertakaikkiaan ymmärtää, että ihmisillä voisi olla muunlaisia elämänarvoja. Siksi hän saattaa tahtomattaan aiheuttaa tuskaa toisille.
Se, että Sophie on löytänyt onnen ilahduttaa Jeannea tavattomasti.
Michel on kotoisin lähistöllä sijaitsevasta kartanosta. Hän tapasi Francoisin viraillessaan tämän isän kartanossa vielä ollessaan nuori. Siellä hän tapasi myös nykyisen aviovaimonsa Sophien joka oli myös vierailulla.
Michel vierailee kartanossa Francoisin ystävän ominaisuudessa. Hän on huono ihminen ja tietää sen. Se on hänen mielestään vieläpä hauskaa. Hänellä ei ole elämässään muita päämääriä kuin viettää öykkärimäisen ylellistä elämää, riehua ja rellestää barbaarisesti ja saada paljon valtaa. Öykkäröityään hän keksii Sophielle huonoja hätävalheita ja Sophie nielee ne kaikki. Michel tietää, mikä merkitys sosiaalisella asemalla on, ja siksi hän yrittää käyttäytyä riittävän sivistyneesti välttääkseen seurapiirien paheksunnan.
Avioliitto Sophien kanssa johtui suureksi osaksi siitä, että Michel uskoo herttaisen vaimon auttavan yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä. Toinen syy on Sophien varakkuus. Michelillä ei ole mitään erityistä Sophieta vastaan ihmisenä, mutta välillä häntä on pakko vähän kurittaa. Hän pitää tätä hieman huvittavana, mutta ihan mukavana ja on hieman ylpeäkin kauniista ja hyvätapaisesta morsiamestaan.
Francois on Michelin ystävä vuosien takaa, mutta ihmissuhde ei ole erityisen syvällinen. Yksin ei ole hauska rappeuttaa maailmaa, ja Francoisista Michel on löytänyt itselleen erinomaista seuraa tähän puuhaan. Toisaalta Micheliä hieman harmittaa se, että Francoisista on tullut sellainen tylsimys. Lucien kanssa Michel tulee erinomaisesti toimeen. Muita konservatiivisempia hahmoja Michel inhoaa melko avoimesti. Francoisin perhettä kohtaan hän tosin pyrkii käyttäytymään kohteliaasti, ja onnistuukin siinä aika hyvin. Michelille on toki opetettu, miten kohteliaisuutta näytellään.
Michel on kuullut että jossain tässä kartanossa pitäisi olla jokin Shakespearen (koskaan julkaisematon) teos. Ja kaikkihan tietävät että kuningas rakastaa Shakespearen teoksia. Hän voisi päästä kuninkaan suosioon jos tämä löytyisi.
Tausta: Delphine on köyhän pariisilaissuutarin tytär. Hänen lapsuutensa oli kummallinen. Hän huomasi jo varhain olevansa epätavallisen älykäs. Hän opetteli itsekseen lukemaan ja alkoi varastella kirjoja. 13-vuotiaana hän oli jo opetellut latinan ja kreikan kielet ja hankkinut itselleen lähes kattavat tiedot ajan luonnontieteellisistä tutkimustuloksista. Siinä iässä hän oli muutaman vuoden ajan ansainnut oman leipänsä, välillä palvelustyttönä, välillä pyykinpesijänä. 15-vuotiaana hän ryhtyi kiertämään maata omin päin ja työskenteli tarjoilijana epäilyttävissä kapakoissa sekä sadunkorjuuapuna.
Vietettyään tällaista elämää viisi vuotta hän alkoi kaivata sivistyneistön pariin. Pienellä huijauksella hänen onnistui päästä kreivitär d'Arcyn kamarineidoksi. Viiden vuoden ajan hänellä oli todella hauskaa. Hän keplotteli itsensä pian kreivin rakastajattareksi (yhdeksi monista - siihen aikaan kreivi oli melkoinen elostelija) ja aloitti vähän myöhemmin suhteen myös kreivin vanhemman pojan, Françoisin kanssa.
Hänelle jäi yllin kyllin aikaa myös tutkia kartanon laajaa kirjastoa, mistä hän löysi muun muassa Shakespearen julkaisemattoman käsikirjoituksen, jonka nimi on joko "Some sheep and three gentlemen of Verona" tai "Taming of three pieces of sheep". Ainakin hän luulee niin. Hän ei enää muista, missä käsikirjoitus on. Öisin hän observoi tähtitaivasta tai teki fysikaalisia kokeita. 25-vuotiaana hän joutui osallistumaan myös poliittisiin juoniin saatuaan selville, että kuninkaan miehet olivat soluttautuneet kartanoon ja yrittivät saada Françoisin tappamaan kreivin mukavan ottopojan Philippen jonkin kummallisen juonen takia. Hän auttoi Philippen pakoon eikä kertonut kenellekään osuudestaan tapahtumiin. Samoihin aikoihin hän huomasi odottavansa kreivin lasta. Hänen omatuntonsa heräsi ja soimasi häntä ankarasti hetken, niin että hän hätäpäissään tuli lopettaneeksi suhteen kreiviin ja päätti karata englantilaisen kotiopettajan kanssa.
Kotiopettaja ei kuitenkaan lämminnyt ajatukselle alkuunkaan, ja hyvä niin, sillä Delphine sai vähän rauhoituttuaan paljon paremman tuuman. Hän väitti Françoisin olevan lapsen isä ja suostutteli tämän menemään kanssaan naimisiin. Nuoret aiheuttivat skandaalin karkaamalla Marseillesiin. François opiskeli Akatemiassa ja Delphine piti kirjallisuussalonkia. Hän nautti elämästään. Nyt pariskunta on juuri palannut takaisin kartanoon Françoisin saatua opintonsa päätökseen.
Ihmiset paheksuvat Delphineä syvästi, mutta hän ei anna sen häiritä tahtia. Kreivittären seottua Delphine on käytännössä katsoen emäntä talossa, ja käyttää asemaansa hyväkseen kainostelematta. Tosin hän ei välitä vallasta paljonkaan. Enemmän häntä kiinnostaa mahdollisuus viettää joutilasta elämää ja tavata älykkäitä ihmisiä. Kartanon tämänhetkisistä vieraista häntä kiinnostavat markiisitar de Moutonnoir selä nuori elsassilaisfilosofi Adolf von Klinkerhoffen, jonka kanssa hän erittäin mielellään aloittaisi salaisen suhteen jätettyään edellisen rakastajansa Marseillesiin. Mies on hieman vaikeasti lähestyttävä, mutta Delphine ei anna sen häiritä. Delphinen suhde Françoisiinkin on muuten erittäin toimiva. Puolisot ovat hyvät ystävät.
Luonne ja käytös: Delphine on iloinen, rohkea ja ennakkoluuloton. Hän pitää paljon ihmisistä ja suhtautuu heidän toilailuihinsa huvittuneesti. Yksin ollessaan, juovuksissa myös seurassa, hän nauraa niille täyttä kurkkua. Delphine on aika viinaanmenevä, ja häntä ärsyttää hiukan, että sitä pidetään naiselle sopimattomana. Hän tietää olevansa älykkäämpi kuin yksikään mies kartanossa, ja siksi miesten ylimielinen asenne harmittaa häntä. Yleensä hän kuitenkin käyttäytyy sekä miehiä että naisia kohtaan rakastettavan herttaisesti. Hän välittää ihmisistä ihan oikeasti eikä missään nimessä osallistu ilkeisiin salajuoniin, vaan pikemminkin tekee kaikkensa niiden pysäyttämiseksi. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, mitä väärää on esim. avioliiton ulkopuolisissa suhteissa tai varastamisessa, joten voi olla, että hänellä ei ole moraalista selkärankaa. Kun tulee puhe Delphinen epäilyttävästä menneisyydestä, hänestä on ihanaa olla salaperäinen. Edes François ei tunne hänen taustaansa. Neroutensakin Delphine pitää salassa, koska siitä puhuminen tuntuu turhan hankalalta.
Erikoista: Delphinellä on erikoinen sosiaalinen asema. Hän on kotonaan sekä palvelijoiden että paremman väen keskuudessa, eikä välitä siitä, että kummassakin ryhmässä suhtaudutaan häneen penseästi.
Näin katolisessa ympäristössä täytyy aina olla myös hengelisen säädyn edustaja. Isä Thibaut on paikalllisen seurakunnan pastori. Aikakauden moraalinen rappio ei eriyitsemmin huoleta häntä. Häntä itseäänkin kiinnostavat poliittiset juonet enemmän kuin kirkollinen elämä. Hän ei olisi alunperinkään ruvennut papiksi ellei hänen ankara isänsä olisi häntä siihen pakottanut. Nykyään hän hoitaa pastorin velvollisuuksiaan vain nimeksi ja laistaa niistä aina kun siihen on mahdollisuus ilman epäilyksien heräämistä.
Isä Thibautilla on suhde kreivittären kanssa. Kreivitär tuntuu olevan hieman omissa maailmoissaan enimmän osan aikaa, mutta se ei Isä Thibautia liiemmin häiritse.
Isä Thibaut on kovasydäminen ja ahdasmielinen ja ahne mies. Hänessä ei ole lainkaan myötätuntoa. Tosin hänellä on myös sivupersoona, eräänlainen hurmoshenkinen hahmo, jonka vallalla ollessa hän halveksii suuresti pääpersoonaansa. Tämä sivupersoona on syntynyt Thibautin nuoruudessa hänen tapettuaan erään viattoman miehen poliittisten juonittelujen takia. Isä Thibaut on tukahduttanut katkeran syyllisyytensä, joten sitä käsittelemään on syntynyt korkeamoraalinen sivupersoona. Tämän sivupersoonan ollessa valloillaan hän saattaa jopa yltyä tekemään jotain epäitsekästä, joka muuten on hyvin harvinaista, ellei olematonta Isä Thibautin luonteessa.
Tausta: Jean on kotoisin Marseillesta Toulouseen vievän maantien varrella olevasta pikkukaupungista, jossa hänen isänsä oli suhteellisen varakas majatalonpitäjä. Jeanin äiti kuoli hänen ollessaan hyvin nuori, mutta hänen isänsä piti hänestä niin hyvää huolta kuin kiireiltään ehti.
Jeanin ja Cecilen äidit ovat serkuksia, jonka seurauksena Jean ja Yvette ovat saapuneet kartanoon Jeanin vanhan ja raihnaisen äidin toivomuksesta katsomaan, että Cecilellä on kaikki kunnossa ja ettei kukaan ole hänelle ilkeä.
Luonne ja käytös: Jean on mukavannäköinen ja yleisesti ottaen hyvätapainen herrasmies. Päällepäin hän on täysin normaalin tuntuinen, mutta sisimmässään hän pelkää hylätyksi joutumista ja yksinäisyyttä yli kaiken. Jean hermostuu hyvin helposti ollessaan yksin, ja yrittää välttää hiljaisuutta hinnalla millä hyvänsä. Hiljaisuuden jatkuessa pidempään Jean on saanut joskus jopa kohtauksen jossa hän alkoi änkyttää hänen äitinsä suuresta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta hänen onnekseen läsnä olivat vain hänen vaimonsa ja poikansa. Jean on kuitenkin onnistunut pitämään tämän piilossa kaikilta muilta paitsi vaimoltaan (hänen poikansa oli tämän sattuessa hyvin pieni). Jean on suoran toiminnan mies. Hänellä on tapana sanoa asiat suoraan ensimmäisillä mieleen tulevilla sanoilla (ja tehdä asiat ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla) ja sen kummempia miettimättä sitä että josko ne sattuisivat tuottamaan surua jollekin. Jälkeenpäin hän kuitenkin soimaa itseään ajattelemattomuudestaan ja yrittää hyvittää sanomisiaan parhaalla kulloinkin keksimällään tavalla. Tätä tapahtuu Jeanille hyvin usein, mutta hän ei siltikään ole oppinut ajattelemaan mitään etukäteen. Jeanilla on aina ollut vaikeuksia puhua suuren joukon läsnäollessa, kuten esimerkiksi ruokapöydässä. Hän onkin mieluummin hiljaa siihen asti kun pääsee näyttämään verbaaliset lahjansa pienempien ryhmien keskusteluissa. Mikäli Jean kuitenkin joutuu olosuhteiden pakosta puhumaan joukolle, on hänen puheensa töksähtelevää ja kömpelöä.
Tausta: Yvette on kotoisin samasta pikkukaupungista Marseillen ja Toulousen välisen tien varrelta kuin Jeankin. He rakastuivat toisiinsa Yveten äidin 45-vuotispäivillä heidän tavatessaan ensi kertaa. Yvette kasvoi onnellisessa ja varakkaassa, kyseisen pikkukaupungin pormestarin perheessä. Hän eli onnellisen lapsuuden ja sai kaiken muun tarvitsemansa, paitsi todelisen ystävän. Hän onkin aina joutunut selviämään kaikesta yksinään, ja pitämään kaiken omana tietonaan. Tämä on tehnyt hänestä sulkeutuneen ja hiljaisen ihmisen, joka hymyilee harvoin raskaan huolitaakkansa alla.
Jeanin ja Cecilen äidit ovat serkuksia, jonka seurauksena Jean ja Yvette ovat saapuneet kartanoon Jeanin vanhan ja raihnaisen äidin toivomuksesta katsomaan, että Cecilellä on kaikki kunnossa ja ettei kukaan ole hänelle ilkeä.
Yvetellä on ollut suhde kreivi Antoinen kanssa jo joitain kuukausia, ja Yvette on ollut koko ajan hyökkäävämpi osapuoli. Kreivi tuntuu haluavan lopettaa suhteen mutta tähän Yvette ei ole ollenkaan valmis.
Luonne ja käytös: Yvette on huomannut, että hänen miehellään Jeanilla on paha tapa päästää suustaan mitä räikeämpiä ja huonotapaisimpia kommentteja (vaikka Jean muuten onkin herrasmiehenä lähes täydellinen), ja hän yrittää aina parhaansa mukaan selitellä Jeanin pahimpia kömmähdyksiä milloin milläkin syillä. Yvette on uskomattoman utelias persoona. Hän yrittää aina onkia tietoonsa kaiken mahdollisen, eikä tee sitä juoruamisen ilosta vaan siitä syystä että arkaluontoisista tiedoista voi olla jotain hyötyä tukalissa tilanteissa. Yvette on välillä hieman hidasälyinen, mutta ei ollenkaan tyhmä. Hänen luonteeseensa kuuluu pitää pieniä luovia taukoja keskusteluissa joiden aikana hän puntaroi tapahtumia ja vetää niistä omia johtopäätöksiään päästäkseen niskan päälle. Hänelle tuottaa suuria vaikeuksia keskittyä mihinkään muuhun kuin keskustelemiseen samanaikaisesti.
Louis on nuori melko mukava herrasmies joka on syntynyt samassa pikkukaupungissa Marseillen ja Toulosin välisen tien varrella kuin hänen vanhempansakin.
Louis on itsevarma ja luulekin joskus liikoja itsestään. Tämä johtuu luultavasti siitä että hänen äitinsä oli melkein liiankin kiltti hänelle pienenä. Hän kehui aina Louista aivan mitättömistä asioista jolloin hän luuli että hän oli parempi kuin kaikki muut. Hän ymmärtää kuitenkin sen että hänen pitää kunnioittaa "parempiaan", eli aatelisia jotka he tuntevat hänen isänsä kautta. Hän onkin aina unelmoinut siitä että hän pääsisi aateelliseksi. Tämän unelman saavuttamiseksi hän on valmis tekemään melkein mitä tahansa.
Louisin isä Jean on erittäin suoraviivainen ja -puheinen mies. Hän on kuitenkin erittäin mukava mies tästäkin huolimatta. Hänen äitinsä Yvette taas on erittäin ystävällinen ja huomaavainen nainen jota hän rakastaa kovasti.
Louis yrittää päästä kenen tahansa siniverisen kanssa naimisiin niin pian kuin mahdollista.
Tausta: Henri on paronin poika jostakin Lyonin lähettyviltä. Hänen lapsuutensa oli kurinalainen ja ankea, ja sitä seurasi ankea nuoruus, jonka aikana Henrille selvisi, että pikkuaatelisperheen neljäntenä poikana hänelle ei lankeaisi luonnostaan loisteliasta elämää, jollaisen hän kuitenkin halusi. Henri masentui ja alkoi viettää huonoa elämää. Sitä kesti monta vuotta, kunnes Henri oli joutunut niin suuriin vaikeuksiin, että katsoi parhaaksi lähteä merille. Pian hän oli ajautunut menestyväksi orjakauppiaksi. 35-vuotiaana hän tapasi Barbadoksella kuvankauniin kreolitytön nimeltään Isabella Garcia. Henri rakastui tyttöön ja he menivät naimisiin. Hän osti plantaasin ja asettui sille asumaan Isabellan kanssa. Melko pian Henri kuitenkin huomasi, että tyttö oli luonteeltaan kiusallisen temperamentikas. Sitä paitsi Henri ei oikein viihtynyt Barbadoksella. Siellä oli liian kuuma, ruoka maistui kummalliselta, tavat olivat rahvaanomaiset ja ihmisten puhe sietämätöntä mongerrusta. Kolmen vuoden kuluttua Henri oli lopullisen tympääntynyt koko paikkaan ja vaimoonsa. Hän keksi lähteä Ranskaan muka liikeasioissa ja sukulaisia tapaamaan. Ranskasta hän lähetti Isabellalle väärennetyn kirjeen, jossa kerrottiin Henri de Petitlapinin kuolleen haaksirikossa. Kotona Henri osoitti tulleensa järkiinsä. Sitä paitsi hän oli rikastunutkin matkoillaan aika tavalla. Kahden vuoden kuluttua hän meni naimisiin Charlotte de Carouselin kanssa ja he alkoivat viettää suhteellisen rauhallista ja elämää. Oikeasti Henri ei kuitenkaan elänyt juuri hyveellisemmin kuin nuoruudessaan, hän vain oli oppinut salailemaan paremmin. Henrillä ja Charlottella oli hyvä asema seurapiireissä ja he vierailivat usein Charlotten serkun Antoine d'Arcyn kartanossa. Tämän larpin alkaessa Charlotte ja Henri ovat juuri tulleet kartanoon. Henri on kokenut kovan järkytyksen. Hänelle esiteltiin kartanossa asuvan tytön Lucie de La Fontainen Länsi-Intiasta tullut sisarpuoli Paquita de Aguilar, jonka Henri kauhukseen tunnisti ensimmäiseksi vaimokseen Isabellaksi. Henri ei ole vielä ehtinyt keskustella vaimonsa kanssa, mutta miettii kuumeisesti, mistä pirullisesta juonesta on kyse.
Luonne ja käytös: Henri ei varsinaisesti ole ilkeä eikä halua pahaa kenellekään, mutta on liian laiska ja heikko jaksaakseen olla hyvä ihminen.Moraalinen selkäranka häneltä puuttuu kokonaan. Henrin liikkeellepaneva voima on mukavuudenhalu ja hyväksynnän tarve.Sosiaalinen paheksunta saa Henrin helposti pois tolaltaan, ja siksi hän käyttäytty sovinnaisesti (mikä ei tässä ajassa ja paikassa tarkoita samaa kuin hyveellinen). Maailma on aina saanut Henrin pyörälle päästään ja hän joutuu jatkuvasti vaikeuksiin, koska on toisaalta ei osaa kovin hyvin arvioida tekojensa seurauksia ja toisaalta pelkää sovinnaisuudesta poikkevia tekoja. Omatoimisesti Henri viitsii aloittaa juonittelun vain pakon edessä, mutta tarvittaessa hänestä saa hyvän salaliittolaisen . Hädässä olevat taas saavat Henriltä helposti apua, jos se ei edellytä liikaa vaivannäköä. Henri ei ole tyhmä, mutta ei kovin älykäskään. Käytökseltään hän on kohtelias ja sulava, ei suutu helposti ja välttää muitakin dramaattisia elkeitä. Mukava mies, jos ei katso pintaa syvemmälle.
Tausta: Charlotte kuuluu d'Arcyjen sukuun. Hän vietti tavanomaisen lapsuuden d'Arcyjen jo hieman rappeutuneessa sukukartanossa. Hänen ollessaan pieni tyttö myös häntä parikymmentä vuotta vanhempi kreivi Antoine d'Arcy asui kartanossa ja leikki usein tytön kanssa, lapsirakas kun on. Teini-iässä Charlottesta varttui viehkeä seurapiirikaunotar. Noihin aikoihin hänellä oli muutamia miesseikkailuja ja hän osallistui muutamiin hauskoihin pikku salaliittoihin. 19-vuotiaana hän avioitui maineikkaan kenraali de Carouselin kanssa. Avioliitto ei ollut onnellinen, ja seitsemän vuoden kuluttua Charlotte päätti silloisen rakastajansa kanssa murhata kenraalin. Avioliiton aikana Charlotte oli alkanut käyttää päihteenomaisiin tarkoituksiin yrttimumojen myymiä kasvivalmisteita, jotka yliannoksina toimivat myrkkyinä. Noilla valmisteilla he myrkyttivät miehen ja lavastivat tapauksen hukkumiskuolemaksi. Charlotten ja hänen rakastajansa välit eivät pitkään kestäneet synkkää salaisuutta, mutta Charlotten päämotiivina oli alunperinkin ollut kenraalin rahojen saaminen. Kolmen vuoden kuluttua Charlotte arveli, että hänen yhteiskunnalliselle asemalleen olisi eduksi mennä uudelleen naimisiin. Hän valitsi Henri de Petitlapin-nimisen, Länsi-Intiassa rikastuneen pikkuaatelisen. Heidän elämänsä oli iloista ja onnellista aina tähän päivään saakka. Charlotte oli tietysti edelleen hieman huikentelevainen, mutta teeskenteli hyveellisempää kuin monet todellisuudessa hyveellisemmät naiset. Larpin tapahtumahetkellä Petitlapinit ovat juuri tulleet vierailulle d'Arcyjen luokse (kreivihän siis on Charlotten rakas serkku).
Luonne ja käytös: Charlotte on hyvin kylmäverinen ja häijy.. Muiden ihmisten tunteet eivät merkitse hänelle mitään, paitsi sen verran kuin sosiaalisen hyväksynnän kannalta täytyy ottaa huomioon. Charlotte on myös äärimmäisen rahanahne, ja kun hän näkee komeita jalokiviä, ahne harakankiilto syttyy hänen silmiinsä. On vaikea keksiä syytä Charlotten ilkeälle käytökselle, joten ilmeisesti hän on ollut syntymästään saakka paha. Charlotte on myös älyjäs ja ovela, mutta välillä hän luulee muita ihmisiä yhtä mielipuolisen ilkeiksi kuin itse on, ja siitä ei hyvä seuraa. Verisukulaisiinsa Charlotte suhtautuu lojaalisti, välillä suorastaan epänormaalin suojelevasti. (Selvyyden vuoksi: Kreivi Antoine d'Arcy ja Francois d'Arcy ovat Charlotten verisukulaisia.) Ulkoiselta käytökseltään Charlotte on etäinen, hienostunut ja rauhallinen, välillä ylimielisyyteen taipuvainen.
Erikoista: Huumausaineiden käyttö saa Charlotten välillä luopumaan viileän ylhäisestä käytösestään, ja silloin sattuu hirveitä. Ei ole sopivaa mennä sanomaan sivistyneelle seurapiirirouvalle: "Kuulepas, mitä jos hankkituisimme eroon tuosta sinun ärsyttävästä kälystäsi? Minä voin järjestää tehokasta myrkkyä." Onneksi lipsahduksia ei satu usein, ja yleensä Charlotte osaa paikata ne syöttämällä vaikkapa lipsahduksen kuulleelle seurapiirirouvalle sopivan annoksen lääkettään, niin että tämä ei enää tiedä, mihin uskoa. Seitsemän vuotta sitten Charlotte muuten tuli sanoneeksi paronitar de Nancylle, että tämän kannattaisi ehkä syöttää neuroottiselle tyttärelleen sopivia lääkeaineita. Paronitar ei ole maininnut asiaa, mutta se huolestuttaa Charlottea hiukan, koska paronitar ei totisesti ole sinisilmäinen. Charlotte kanniskelee edelleen kasvivalmistetta mukanaan, ja sen puute aiheuttaa ikäviä oireita.
Tausta: Tämä ihastuttava kreolineitokainen esiintyy tällä hetkellä nimellä Paquita de Aguilar, mutta tässä käytämme hänen oikeaa nimeään Isabella. Pidä kuitenkin huoli, että kukaan ei saa tietää oikeaa nimeäsi! Isabellan isä on plantaasinomistaja Barbadokselta ja äiti Länsi-Intiassa kiertelevän merirosvon tytär. Kaikki hemmottelivat Isabellaa tämän ollessa pieni, ja niinpä Isabella tottui saamaan aina haluamansa. 16-vuotiaana Isabella tapasi ranskalaisen kauppiaan Henri de Petitlapinin, joka oli tullut Barbadokselle myymään orjia ja ostamaa eksoottisia hedelmiä. Isabella ja Henri rakastuivat tulisesti ja menivät oitis naimisiin. Kolme vuotta he asuivat Henrin ostamalla plantaasilla. Sitten Henri päätti lähteä käymään Ranskassa. Vähän ajan kuluttua Isabella sai kirjeen, jossa kerrottiin, että Julesin laiva oli haaksirikkoutunut ja Henri hukkunut. Isabella oli hyvin murtunut, mutta kahden vuoden kuluttua hän meni naimisiin brasilialaisen seikkailijan kanssa ja hänen elämänsä jatkui iloisesti, kunnes hänen puolisonsa sai surmansa kapakkatappelussa. Häneltä jäi Isabellalle perinnöksi vain valtavat velat. Tässä vaiheessa Isabellan merikapteenina toimiva serkku katsoi parhaaksi kertoa Isabellalle nähneensä Henrin elossa Ranskassa. Henri oli vieläpä mennyt naimisiin jonkun ranskalaisnaisen kanssa. Isabella suuttui silmittömästi ja päätti lähteä Ranskaan kostamaan. Pienien tiedustelujen jälkeen hän sai selville Henrin uuden asuinpaikan.
Onneksi Isabella oli kaukonäköisenä tyttönä hankkinut paljon suhteita, joiden avulla hän sai järjestettyä uskottavan peitetarinan matkalleen Ranskaan. Hänellä oli nimittäin suhde erään paroni de La Fontainen kanssa, jolla oli Ranskassa Lucie-niminen tytär. Lucien äidin kuoltua paroni oli muuttanut Länsi-Intiaan ja solminut avioliiton erään kreolinaisen kanssa, jolla sattui olemaan aikaisemmasta avioliitosta Paquita-niminen tytär. Isabella suostutteli paronin kirjoittamaan kirjeen, jossa hän kertoi lähettävänsä Lucien siskopuolen Ranskaan tutustumaan eurooppalaisuuteen ja pyysi tytölle lupaa asua d'Arcyjen kartanossa. Vieraanvarainen kreivi tietysti suostui pyyntöön, ja niin Isabella matkusti Ranskaan esiintyen Paquita de Aguilarina. Nyt hän on majaillut kartanossa muutamia viikkoja. Nyt Henri on tullut kartanoon ensimmäistä kertaa tuona aikana, eivätkä Henri ja Isabella ole vielä puhuneet kahden kesken.
Luonne ja käytös: Isabella on kärttyisä, äkkipikainen ja kärsimätön. Hänen näkökulmansa ovat ahtaita, hän on hyvin pitkävihainen ja hänen oikeuskäsityksensä ovat alkeellisia - silmä silmästä, hammas hampaasta, sana sanasta. Sen verran Isabella on kuitenkin oppinut, että ei pyri saavuttamaan kostoaan kovin avoimesti, vaan hallitsee juonittelun. Hänen leiskahteleva luonteensa saattaa tosin estää kylmäpäisyyttä vaativien juonien onnistumisen. Viitsiessään Isabella on hyvin viehättävä ja kietoo sopivat miehet pikkusormensa ympärille. Isabella muuten kunnioittaa vilpittömästi miehiä, joihin moiset temput eivät tehoa. Taustasta voinee päätellä, että Isabella ei ole erityisen rehellinen eikä muutenkaan hyveellinen ihminen. Hän on kuitenkin harras katolinen lapsenomaisella tavalla, ja hänelle tulee aina paljon parempi olo, kun hän on tunnustanut syntinsä papille.
Tavoitteet: Paquitan tavoitteet ovat kostaa Henrille ja hankkia mahdollisimman runsaasti suhteita ensi tilassa.
Erikoista: Isabella ei puhu ranskaa täydellisesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että ymmärtämisvaikeuksia ei synny. Hänen äidinkielensä on nimittäin kreoli.
Mukava, kiltti ja moraaliton hurmuri, joka kuuluu maineikkaaseen de Bouttevillainin etelä-ranskasta kotoisin olevaan laajaan sukuun. Hänen setänsä Guillaume on asunut ja toiminut pappina tällä kartanolla vielä pari vuotta sitten. Guillaume kuoli kaksi vuotta sitten sydänkohtaukseen.
Laurentin tavoite elämässä on pitää hauskaa ja päästä hyviin naimisiin. Hän on varsinkin ihastunut häntä pari vuotta nuorempaan Lucieen.
Laurent käyttäytyy joskus erittäin töykesti ja epämielyttävästi. Tällöin hän muistuttaakiin paljon kreivin molempia poikia jotka karkasivat kotoa pari vuotta sitten. Hän tunsi nämä molemmat henkilökohtaisesti, ja varsinkin (sittemmin hirttäytynyt) Jaques oli hänen hyvä ystävänsä.
Tausta: Moutonnoirin markiisitar syntyi Pariisin lähellä ja vietti onnellisen lapsuuden Colombeblanchen suvun loisteliaassa linnassa. Colombeblanchet ovat vanha ja arvostettu suku, joka tunnetaan suurista palveluksistaan valtakunna hallitsijoita kohtaan. Neljätoistavuotiaana Odile muutti Pariisiin ja teki debyytin seurapiireissä. Hänellä ei ollut erityisen hauskaa. Hän ei saanut päitä pyörälle upealla ulkonäöllään, viehkeällä käytöksellään tai muilla vaikuttavilla avuilla, eikä ollut edes huimaavan rikas. Juuri kun hän oli saanut kehitettyä toimivan suhteen cenbalonsoitonopettajaansa, hänen äitinsä päätti hänen kaipaavan ympäristänvaihdosta ja vei hänet Etelä-Ranskaan. Siellä hän tapasi markiisi de Moutonnoirin, joka muuten sattui olemaan sukua d'Arcyille. Kävi pian ilmi, että avioliitto 18-vuotiaan Odilen ja markiisi de Moutonnoirin välillä sopi erinomaisesti sekä markiisin että Odilen isän poliittisiin ja taloudellisiin suunnitelmiin. Niinpä Odilesta tuli markiisitar de Moutonnoir. Odile suri vielä cembalonsoitonopettajaansa, jolla kuulemma oli jo suhde erään umpikieron, mutta vaikutusvaltaisen kreivittären kanssa. Sitä paitsi hän oli inhonnut miestään heti ensi näkemältä. Hän käyttäytyi hyvin yhteistyöhaluttomasti, eikä markiisikaan ollut mitenkään pyhimysmäisen kärsivällinen. Moutonnoirien perhe-elämä oli alusta alkaen epämiellyttävää. Viiden vuoden kuluttua markiisi sai lopullisesti tarpeekseen teräväkielisestä Odilesta, joka nolasi hänet aina tilaisuuden tullen. Hän osti plantaasin Länsi-Intiasta ja muutti sinne epämääräiseksi ajaksi. Siitäkös Odilelle riemu nousi. Aluksi hän matkusti Versaillesiin, mutta hoviväki (Colombeblanchet mukaanluettuina) katseli häntä nenänvartta pitkin, sepitteli hänestä ilkeitä pilkkarunoja ja kieltäytyi seurustelemasta hänen kanssaan sivistyneesti. Odile ei lannistunut, vaan alkoi kierrellä pitkin Ranskaa ja vähän naapurimaitakin. Hänen elämänäsä oli taas hauskaa. Hänellä oli oma sivistynyt seurapiirinsä, johon hän piti yhteyttä kirjeitse. Pian markiisittaren nokkela, ivallinen kirjoitustyyli tunnettiin ympäri maata. Hänestä tuli varsinainen enfant terrible, jonka terävää kieltä pelättiin kaikkialla. Hän alkoi salaa kirjoittaa myös romaaneja. Aineiston kerääminen on syynä hänen oleskeluunsa d'Arcyjen kartanossa. Hän nimittäin on kuullut huhuja miehensä sukulaisen vaimosta,kreivitär d'Arcysta, jonka todellisuudentaju hämärtyi viitisen vuotta sitten ja jolla on aika mielenkiintoisia ajatuksia.
Luonne ja käytös: Paljon Odilen luonteesta käy selville jo hänen taustastaan. Hän on itsepäinen, epäsovinnainen, älykäs ja aika ilkeä. Ilkeä hänestä tosin tuli vasta teinityttönä Pariisissa, kun hän huomasi, miten mätäsydämisiä juonittelijoita kaikki muut olivat. Nyt katkeruus on jo ehtinyt hävitä, ja Odile nauttii elämästään, vaikka onkin yhä vakuuttunut siitä, että hänen kanssaihmisensä ovat pahoja. Toisin kuin heillä, Odilella on melko korkea moraali. Hän harkitsee tarkkaan, ennen kuin vahingoittaa toista ihmistä tahallisesti. Odile ei vihaa ihmisiä, vaan suhtautuu heihin viileän analyyttisesti. Odile on muuten lievästi uskonnollinen. Hän uskoo Jumalaan, mutta kavahtaa kirkkoa instituutiona. Odile ei välitä käyttäytyä viehkeän naisellisesti. Hän sanoo mitä ajattelee ja on muutenkin mutkaton.
Tausta: Jekaterina syntyi siperialaisessa pikkukaupungissa melko varakkaan upseeriperheen kahdeksanneksi lapseksi. Perhe asui välillä Siperiassa ja välillä Moskovassa, jonka seurapiireissä sillä oli varsin hyvä asema. Jekaterina tuntee siis sekä kovan, arktisen elämän että loisteliaat seurapiirit. Vuosi sitten sattui niin onnettomasti, että Jekaterinan isä teki virheen liiketoimissan ja perhe alkoi köyhtyä. Jekaterinan äiti oli monimutkaisten suhteiden avulla saanut tietää ranskalaisesta kreivittärestä, joka kaipaisi pysyvää seuranietiä ja olisi halukas hankkimaan sellaisen Venäjältä. Kreivittären mielestä ranskalaisista tytöistä oli viime vuosien aikana tullut kovin ailahtevaisia - kukaan ei pysynyt talossa muutamaa kuukautta kauempaa. Jekaterinan äiti näki mahdollisuuden pelastaa Katjušansa tulevaisuus ja lähetti tämän Ranskanmaalle. Eväiksi Jekaterina sai kehotuksen jäljitellä parhaansa mukaan hienojen ranskalaisnaisten, versinkin kreivittären, käytöstä ja miellyttää komeita (ja miksei muunkinlaisia) ranskalaismiehiä. Nyt Jekaterina on ollut kartanossa kolmen kuukauden ajan ja menestyy erinomaisesti.
Luonne ja käyttäytyminen: Parhaiten Jekaterinaa voisi kuvailla temperamentikkaaksi ja lannistumattomaksi opportunistiksi. Suuren osan ajasta hän on aidon hyväntuulinen - hymyilee hilpeästi, on ystävällinen kaikille ja tarjoaa auliisti apuaan, mutta siitä on oksat pois kun Jekaterina suuttuu! Sitä sattuu säännöllisesti kerran pari kuukaudessa. Välillä myös slaavilainen kaihomielisyys saattaa saada Jekaterinan valtaansa, eivätkä hysteeriset nauru- tai itkukohtaukset ole mitenkään tavattomia. Jekaterina kuuluu niihin ihmisiin, joiden tunnetilat vaihtelevat ulkoisista tekijöistä riippumatta. Jekaterinaa ei pahemmin huvita keksiä syitä ailahtelevalle mielentilalleen. Tarvittaessa koti-ikävä on hyvä selitys kaikkeen, ja Jekaterina todella kärsiikin siitä aika ajoin. Ranskalaiset tuntuvat niin kylmiltä, muodollisilta ja ylpeiltä. Jekaterinan vaihtelevista mielentiloista ei muuten pidä tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että tyttö olisi kykenenmätön pyrkimään kohti päämääriään. Hän tietää mitä tahtoo ja hänelllä on ihailtavan nopea päätösentekokyky. Hänellä on myös silmää sopiville tilaisuuksille. Juonitteleminenkin on hänestä hauskaa. Vauhtiin päästessään hän on pirullisen ovela ja pyyhältää silmät kiiluen kepposesta toiseen. Ei kuitenkaan pidä luulla, että hän selviäisi sellaisesta ilman tunnontuskia. Itsessytösten riivaama Jekaterina dostojevskilaisen pelottava ilmestys. Jekaterinan päämäärät ovat vaatimattomia ja herttaisia. Hän haluaa saada kiltin miehen ja paljon kauniita lapsia, jotka puhuvat täydellistä ranskaa. Raha ja hyvä yhteiskunnallinen asema tulevat vasta toisella sijalla.
Erikoista: Jekaterinan toimintaa rajoittaa hieman se seikka, että hänen ranskantaitonsa ei ole kovin hyvä. Hänelle on puhuttu ranskaa pienestä pitäen, niin kuin venäläisissä seurapiireissä tuolloin oli tapana, mutta opetus ei ole ollut erityisen tehokasta. Jekaterina on oppinut vähintäänkin erikoisen aksentin, ja hänelle tuottaa usein vaikeuksia ymmärtää kanssaihmisiä, järkevien vastausten muotoilemisesta nyt puhumattakaan. Tällaisista tilanteista hän selviää tavallisesti väläyttämällä sädehtivän hymyn ja toteamalla "Oh là là!" tai "Oui, monsieur/madame/Votre Altesse!" Jekaterina osaa lukea vain venäjää, mutta yrittää pitää asian salassa.
Adolf syntyi Elssassissa (saksankielinen alue Ranskan ja Preussin rajalla). Hänen äitinsä oli ranskalainen joten hän osaa sekä ranskaa että saksaa sujuvasti. Adolfin isä kuoli kun hän oli kuudentoista, ja äiti kun hän oli kahdenkymmenenviiden.
Adolf on asunut tässä kartanossa 3 vuotta. Adolfin äiti tunsi kreivittären, ja Adolf pääsi tänne asumaan kun hänen äitinsä sairastui pahasti ja kuoli. Adolf on hyvin älykäs henkilö joka rakastaa mietiskelyä. Hän ei ole erityisen sosiaalinen mutta ei hän mikään erakko kuitenkaan ole. Hän on melko omahyväinen, ja hän rakastaa sitä että ihmiset pitävät häntä älykkäänä. Siksi hän kertookin usein ajatuksiaan muille. Monet kartanolla asuvat tulevatkin usein pyytämään neuvoja häneltä. Adolf on kuitenkin hyvin leuhka ja itserakas ihminen, ja hän ajattelee että hän on ainut koko Ranskan tässä osassa joka kykenee filosofiseen ajatteluun ja halveksii muiden osoittamia pieniä pohdinnan elkeitä ja tyrmää mahdolliset ehdotukset suoralta kädeltä uskomattomalla termistöllään.
Adolf on kuullut että jossain tässä kartanossa pitäisi olla jokin Shakespearen (koskaan julkaisematon) teos. Ja kaikkihan tietävät että kuningas rakastaa Shakespearen teoksia. Hän voisi päästä kuninkaan suosioon jos tämä löytyisi.
Adolf haluaisi vain elää rauhallisen elämän, ja hän haluaisi että melkein kaikki pysyisi niinkuin se on nyt. Hän on nimittäin melko onnellinen juuri nyt kun hänen ei tarvitse tehdä juuri mitään työtä. Olisihan muutoskin ihan mukava, jos se on parempaan suuntaan...
Adolf on lyhyeesti sanottuna uljas, melko komea, itserakas ja leuhka nuori filosofi.
Tausta: John on kotoisin Bristolista, jossa hän vietti lapsuuspäiviään suhteellisen varakkaassa porvariluokan perheessä. Lapsena hän oli ovela veitikka, josta kasvoi pian koko Bristolin länsiosan tuntema omenavaras. Hänellä ei tietenkään ollut mitään tarvetta varastaa omenoita, olisihan hän saanut niitä aivan miten paljon halusi vain pyytämällä herttaisilta vanhemmiltaan, mutta varastaminen oli Johnin mielestä hauskaa.
Luonne ja käytös: John ei ole mikään verbaalitaituri, joten hän on kehittänyt omat keinonsa olla ilkeä kanssaihmisilleen: hänellä on tapana varastella tavaroita. Hän nauttii siitä, että tavaran (edellistä) omistajaa harmittaa sen katoaminen. Johnilla on uskomaton kyky välttää kiinni joutumista, sillä kukaan ei ole hänen lapsuusvuosiensa jälkeen saanut häntä kiinni yhdestäkään varkaudesta vaikka hän on suorittanut lukuisia sellaisia elämänsä aikana. Jos päivä on ollut tylsä, ei ole yllätys eikä mikään löytää Johnia viinikellarista tai tutkimasta pöydän laatikoita (muka siivousmielessä). Johnia ei rakkauselämä tai romantiikka kiinnosta pätkän vertaa, ja hän tuhahtelee usein itsekseen toisten naurettaville lepertelyille.
Tavoitteet: Johnista on vuosien saatossa kasvanut yhä ilkeämpi ja anhneempi persoona, ja hän haaveilee joskus varastavansa jotain todella arvokasta ja häipyvänsä siitä pimeillä markkinoilla saamiensa rahojen kanssa ulkomaille.
Mathieu on kartanon puutarhuri. Hän syntyi pohjois-ranskassa keskikokoisessa kaupungissa. Hänen vanhempansa muuttivat erilleen hänen ollessaan seitsemän vanha. Hän jäi äitinsä huostaan ja hänen isä taas muutti takaisin Pariisiin missä hän oli elänyt koko lapsuutensa. Hänen isänsä olisi haluanut ottaa Mathieun mukaan, mutta häönen äitinsä ei millään suostunut tähän.
Mathieun äiti tapettiin kun Mathieu oli yhdeksän, ja kaikki merkit viittasivat hänen mieheensä. Hän hirttikin itsensä kaksi viikkoa myöhemmin. Mathieu jäi niin pahat traumat tästä, että hän ei vieläkään hyväksy minkään laista väkivaltaa. Hän pelkää kuolemaa yli kaiken. Mathieu kasvatuksen hoiti hänen setänsä joka kuoli noin kymmenen vuotta sitten.
Mathieu viettääkin melko epäilyttävää elämää. Hän harrastaa kaiken laisia naisseikkailuja, ja hänellä on ollut pienimuotoinen suhde jopa kartanon kreivittäreen, Cecileen.
Mathieu osaa kyllä teeskennellä olevansa ystävällinen, ja hän onkin pärjännyt melko pitkälle tällä menetelmällä. Monet kartanolla asuvista pitävät häntä aivan mukavana miehenä, joka onkin totta jos kyseessä ei ole Mathieun oma etu.
|
Rokokoolarppi 2 - Debriefit Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle Takaisin pääsivulle |
|