Rokokoolarppi 2: Uusintakierros aloittelijoille - Yleinen tiedote
Rokokoolarppi 2 - Hahmot
Rokokoolarppi 2: Uusintakierros aloittelijoille - Kuvat
Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle
Takaisin pääsivulle
Larpin alussa yritin pitää matalaa profiilia, sillä olisin halunnut ensin hieman tarkkailla tilannetta. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska sain seuraani runsaasti vointiani tiedustelevia ihmisiä, jotka ilmeisesti halusivat, että voisin huonosti. Niinpä järjestin heille pienen huimauskohtauksen, jota en myöhemmin enää viitsinyt toistaa. Kaiken kaikkiaan suosituimmat minulle esitetyt kysymykset kuuluivat tyyliin: "Kuinka voitte, kreivitär?" tai jotain muuta vastaavaa.
Käytökseltäni pyrin olemaan sekava ja läpisemään turhia. Käytöstavoista minulla ei ollut mitään tietoa, joten yritin vain nyökkäillä ja hymyillä typerästi. Aika pian hermostuin alituisiin vointini tiedusteluihin, joten yritin vastata niihin mahdollisimman lyhyesti.Vaikka pyrinkin säilyttämään kohteliaan sävyn, saattoi tästä jäädä hieman töykeä vaikutelma.
Aluksi olin muutenkin hieman epämiellyttävä, sillä aloin huvin vuoksi ilkeämielisen vihjailun. Tämä ei kuitenkaan ollut erityisen menestyksellistä, sillä yrittäessäni salaa vihjailla vierustoverilleni hänen aviomiehensä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, oli kuulemma koko pöytäseurue kuullut väitteeni. Toisaalta aika tehokasta juoruilua, mutta valitettavasti kukaan ei uskonut väitettä todeksi. Juoruilun huumassa myös seuraneitini Catherine juomatapoineen sai osuutensa, tosin ihan aiheesta.
Pääsin onneksi eroon tästä vihjailusta, kun Sophie kiinnostui yrteistäni. Tässä vaiheessa sorruin nokkeluuksiin, jotka eivät oikein sopineet roolihenkilölleni, kuten esim. että ahkeraliisa auttaa laiskuuteen.
Aina välillä mieheni, herra kreivi, kehotti minua menemään papin puheille. Minulle se kyllä sopi, sillä olihan meillä sentään suhde isä Thibautin kanssa. Tai niin ainakin luulin. Pian minulle valkeni, ettei isä Thibautille ilmeisesti ollut kerrottu suhteestamme, sillä sen verran nuivasti hän suhtautui muutamiin vihjailuihini, tai sitten olen vain todella onneton flirttailija. Joka tapauksessa tässä vaiheessa näytti viimeinenkin intressi menneen. (Varmasti papille oli kerrottu, mutta älä silti syytä itseäsi - puhtaaksikirjoittajan huom.)
No, onneksi oli olemassa kultainen Sophie, jolle sain kerrottua uusista viljelmistäni. Hänen lisäkseen löytyi myös eräs toinen henkilö, jota kiinnostivat yrttini, nimittäin madame Petitlapin. Hän sai minut houkuteltua nauttimaan erästä ainetta, jonka piti olla vain rentouttavaa, mutta mikä myöhemmin osoittautui jonkinlaiseksi huumausaineeksi. Kyllä siinä jo vähemmänkin sairaalta menisi taju. Tultuani tajuihini havaitsin jalokivisormukseni kadonneen, mutta syyllisestä minulla oli vain heikko muistikuva. En viitsinyt kertoa miehelleni sormuksen katoamisesta, sillä en halunnut minkäänlaista skandaalia syntyvän.
Larpin jälkeen pidetyssä palaverissa havaitsin, että olin onnistunut täysin sivuuttamaan useat henkilöt ja kiinnostavat juonet. Näin tähän loppuun haluaisin kiittää rokokoolarpin kirjoittajia/järjestäjiä ja itse asiassa kaikkia osallistuneita rikkaasta larppikokemuksesta.
Kartanon asiat olivat todellakin aivan sekaisin. Järkevää keskustelukumppania on lähes mahdoton löytää. Kreivitär on täysi höpsö, ja hänestä pitäisi huolehtia ja Sophie - "ystävä" - roikkuu koko ajan käsipuolessa. Hänen miehensä, jota joskus olen erehtynyt pitämään charmikkaana, vain sikailee ja kreivin ennen niin fiksu vanhempi poika on innostunut - tyrmistyttävää - Marseillen seepramuodista. Sisarpuoleni ja Henri de Petitlapin, ukkomies, ovat kumman kiinnostuneita toisistaan, ja yrittävät urkkia minulta tietoja. Moraalittomat. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kartanoon on ängennyt saivarteleva "filosofi" ja kreivin köyhä lorvailijasukulainen. Ja palvelijat ne vasta kauheita kyyliä ovat. Varsinkin sisäkön pölyhuiska heiluu kaikkialla, jopa puutarhassa!!! Muut vain päivittelevät palvelijoiden tehottomuutta, mutta minäpä ojennan heitä aina kun se on mahdollista. Saavatpa ansionsa mukaan.
Kartanon asiat ja niäiden idioottien edesottamukset (Rajas: ryhtymykset) eivät enää jaksa kiinnostaa minua. Sophiesta onneksi pääsen helposti eroon kehottamalla häntä ripittäytymään tai huolehtimaan kreivittärestä. Hyväuskoinen hölmö.
No, onhan täällä kartanossa itseni lisäksi yksi miellyttävä ihminen. Nimittäin Laurent de Bouttevillain. Hän on komea nuorimies ja hänellä on hyvä maku, sillä hän hakeutuu kartanon kauneimman neitokaisen, eli minun, seuraan. Hänen kanssaan voi myös keskustella älyllisesti, ja niinpä me vetäydymme sivuhuoneeseen). Sinne "eksyy" myös juorunkipeä sisäkkö, ja siksipä suljemme oven. Huone on kummallinen, aivan kuin olisimme siirtyneet ajassa eteenpäin (Yrittäkää nyt hyvät ihmiset vähän käyttää mielikuvitusta! puht. kirj. huom.). Keskustelummekin (joku voisi kutsua sitä off-line-keskusteluksi) saa uusia ulottuvuuksia. Enempää en kerro ja syy siihen on yksinkertainen: paperi loppuu...
Alkuasetelma:
Saapunut taloon vain vierailulle. Kreivittaren sukulainen. Miellyttävä ja muutenkin hurmaava nuorimies. Ihastunut Lucie de La Fontaineen.
Mitä teki ja tapahtui:
Alussa osallistuin keskusteluihin, mutta en sanonut paljoakaan. Keskusteluiden aiheita olivat yleisesti Adolf von Klinkerhoffen filosofiset keskustelut ja niiden rankka arvioiminen palvelijoiden outo ja tunkeileva kaytös ja joidenkin henkiloiden nuoruuden tapahtumat. Ruokailun ja musiikkiesityksen jalkeen jäin juttelemaan madamoiselle de La Fontainen kanssa sään kuumuudesta seka edella mainituista asioista. Illallis aikaan päätimme menna syomaan, mutta puutarha oli täysi, joten siirryimme keskustelemaan jonnekkin rauhallisempaan paikaan(makuuhuone). Jossa sitten keskustelimme LARPin loppuun asti. Päätimme jopa menna kihloihin, koska halusimme nähdä muiden ilmeet kun kertoisimme asiasta heille. Suurin osa kahdestaan makuuhuoneessa käydystä keskustelusta oli offline keskustelua.
Aluksi tutustuin lähinnä paikalla olioihin. Tämän jälkeen rupesin etsiskelemään kadonnutta käsikirjoitusta, jonka joku halvatun filosofi löysi. Teoksen etsiminen oli aika toivotonta sillä minulla ei ollut havaintoakaan missä se saattaisi olla. Kyselin asiasta hiukan kaikilta, mutta teosta ei tuntunut siltikään löytyvän, joten päätin ryhtyä etsimään sitä, jonkun muun kanssa. Tässä vaiheessa filosofimme Adolf von Klinkerhoffen ilmaantui sopivasti paikalle ja pienen keskustelun jälkeen päädyimme etsimään sitä yhdessä tuumin. Kyselimme teoksesta henkilökunnalta, mutta he eivät vaikuttaneet olevan tietoisia asiasta.
Tässä vaiheessa reittimme erosivat ja kumpikin lähti etsimään teosta omalta taholtaan. Tämän hetken jälkeisiä tapahtumia voisin kuvata hiukan tympäiseviksi, sillä sen jälkeen ei tapahtunut paljon muuta kuin tyhjän päiväistä keskustelua. Joskin puutarhurin tappava henkilö tuli jossakin vaiheessa höpisemään, jotain kreivittären korukätköstä ja jopa näytti sen sijainti-paikan, mutta en saannut kähvellettyä sieltä mitään sillä puutarhassa tuppasi koko ajan olemaan hiukan liikaa väkeä. Jouduin myöskin aina välillä siirtelämään keskustelua muihin asioihin kun ihmiset rupesivat tivaamaan minulta miten olin elänyt viime aikoina.
Hiukan kohtalokkaan kaksintaistelun jälkeen rupesin epäilemään filosofiamme petturuudesta, koska hän ei ollut tullut enää puhumaan kadonneesta teoksesta, ja suunnittelin jopa hänen siirtämistään Platonin, Aristoteleen ja muiden suurten filosofien seuraan. Mutta hän päätti siirtyä tässä vaiheessa nukkumaan, joten se aatos tyssäsi siihen ja päätin noudattaa hänen esimerkkiään ja toimia samoin.
Olin saapunut Ranskaan noin kolme kuukautta sitten, kun perheeni Venäjällä oli alkanut köyhtyä. Kun sain paikan kreivitär Cecile dŽArcyn seuraneitinä (hän oli kyllästynyt ailahteleviin ranskalaisneiteihin) , minulla oli sentään jotain tulevaisuutta jäljellä. Mielestäni kreivitär oli aika kuiva ihminen, hän puuhaili vain joidenkin yrttien kanssa, en jaksanut oikein pitää seuraa hänelle. Ja lisäksi minulla oli aivan toiset intressit mielessä.
Koska olin venäläinen, suurin osa tapaamistani naisista suhtautui varauksella minuun. "Käsittääkseni te olette venäläinen...?" oli ainut lause jonka sain kuulla uusilta ihmisiltä. He piikittelivät minua koko ajan, tai sitten eivät olleet huomaavinaankaan. Inhosin ranskalaisnaisia, ja se tunne kasvoi jatkuvasti. He olivat kaikki itsekkäitä snobeja. Eikä miesten kanssa mennyt sen paremmin, kaikki rikkaat näyttivät olevan onnellisesti naimisissa tai ainakin heillä oli rakastajatar. Tosin he olivat kyllä ystävällisempiä minua kohtaan, en (muistaakseni)kuullut yhtäkään rasistista sanaa heiltä. Minulla oli tosi tylsää, kukaan ei jaksanut keskustella henkevästi kanssani.
Ruokakaan ei maistunut, kasvispata ja kuha oli pahaa (eikä palvelusväki suostunut valmistamaan pyytämiäni hyönteisiä) aloin olla epätoivoinen. Ihmiset olivat ilkeitä, talosta ei löytynyt sapuskaa, enkä löytänyt miestä itselleni, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta ryyppäämään.
Muutaman lasillisen jälkeen kiertelin ympäriinsä enemmän tai vähemmän sekaisin, julistin aina sopivassa käänteessä suureen ääneen ranskalaisten olevan petollisia. Kreivitär oli huolissaan juomisestani, mutta en ottanut sen sekopäisen vanhan ämmän puheita oikein tosissani. Pian melkein pyörryin palvelustytön käsivarsille, ja hän vei minut sivuhuoneeseen lepäämään. Tilasin lisää viiniä, ja mainiot kunnon palvelijat kiikuttivat uskollisesti sitä minulle.
Sitten tuli pieniä ongelmia; kreivi uhkasi antaa minulle potkut, ja sen seurauksena yritinkin vähentää juomisiani. Sain vielä riesakseni papinkin, joka laimenteli juomiani (join ne kyllä tyytyväisenä enkä huomannut mitään). Kyllästyin, ja lähdin hoipertelemaan käytäville. Aina törmätessäni kreiviin tai kreivittäreen yritin näyttää selvältä ja väitin juovani vain vettä (mikä olikin paikka paikoin ihan totta).
Jossain vaiheessa palvelusväki kieltäytyi täyttämästä lasiani, ja sen seurauksena huimaus väheni hetkeksi. En löytänyt misään viiniä, kaikilla tuntui olevan mitä erilaisempia selityksiä; aina joku oli hakemassa sitä lisää tai hovimestari joi kaiken (se ei ollut kyllä totta, mua vaan kusetettiin).
Tungin mukaan erilaisiin keskusteluihin, mutta en tuntenut oloani kovin kotoisaksi, kunnes tapasin erään nuoren miehen, joka oli myös iloisella tuulella. Yhdessä innostuimme juomaan lisää. Tuntui että edes yksi ihminen siellä ymmärsi minua, ja olin taas iloinen. Suorastaan hilpeä.
Seuraavaksi tämä miekkonen joutui kaksintaisteluun puutarhurin kanssa (joka muuten oli vienyt papin raamatun), no, puutarhuri hävisi ja kuoli. Minä join lisää. Ja lisää. Ja lisää.
Briiffissä kerrottiin minun olevan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni, vaikka muutos parempaan ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Illan kuluessa tuli selväksi, että joko arvon paroni von Klinkerhoffen on aito masokisti tai muutos parempaan oli helppo toteuttaa. Koko illan ajan ympärilläni ravasi ihmisiä tivaamassa yksioikoisia vastauksia kysymyksiin, joita _oikeat_ filosofit ovat miettineet läpi elämänsä ja tulleet siihen tulokseen, että "se on kai tämänhetkisen tietomme ulottumattomissa". Kun oikeassa elämässä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut tämänkaltaisesta pohdiskelusta, on kai aika selvää, että pulassa oltiin. Mutta onneksi kaikki loppuu aikanaan.
Sillä ei kulunut aikaakaan kun patriotismin oireita pursuavat arvon markiisitar de Moutonnoir ja herra de Petitlapin molemmat osaltaan huomasivat ei-välttämättä-niin-ranskalaiset sukujuureni. Siitä alkoi hauskuus, kun pääsi ylistämään toisia kansoja ja morkkaamaan ylimielisiä ranskalaisia. Samalla tuli kritisoitua kirkkoa, Ranskan maata ja vähän kaikkea, mitä mieleen tuli. Tämän toiminnan ainoa seuraus kylläkin oli se, että hetken aikaa olin pakotettu jäämään keskustelujen ulkopuolelle. Nimittäin nämä "keskustelut" paikalla ollessani käsittivät lähinnä lahjakasta vittuilua suuntaan minä. Ja perustelut toisten kansojen tasavertaisuudesta kärsivät rökäletappion arvon neiti Stroganovan (joka aikaisemmin oli kyllä antanut hyvää taustatukea väitteilleni) ruvettua rankan ryypiskelyn jälkeen vaatimaan eteensä ötököitä lautasella.
Pelin alkumetreillä olin sopinut herra Oudryn, joka osoitti lahjakkaan filosofisen pohdiskelun (=lahjakkaan nuoleskelun) merkkejä, kanssa paljonpuhutun WS:n teoksen yhteisestä etsinnästä ja jakamisesta. Pian kuitenkin kävi selväksi, että lähes kaikki muutkin ovat etsimässä kyseistä nidosta, joten menetin nopeasti mielenkiintoni koko opuksen etsintään... vain huomatakseni sisäkön kirjaimellisesti tiputtavan sen jalkoihini illallisen aikoihin. Pikaisen moraalisen taistelun jälkeen päätin, että hra Oudryn kaltaiset luteet eivät olleet tämän aarteen arvoisia. Eli päätin pitää kyseisen opuksen itselläni ja noudattaa neiti de La Fontainen ohjetta ja hankkia itselleni pikku loman Pariisissa (itse kirjan minun piti lähettää kuninkaalle, mutta en tosiaankaan tiennyt, missä kyseinen henkilö asuu, joten Pariisi oli yhtä hyvä paikka kuin muutkin).
Jälkipelin aikana sain tietää tehneeni oikean valinnan, sillä Oudry, tuo alhainen mato, oli kuulemma arvannut minun saaneen runoteoksen haltuuni ja suunnitteli tappamistani... Ehkä ensi kerralla.