Rokokoolarppi 3 - Yleinen tiedote
Rokokoolarppi 3 - Juonikaavio
Rokokoolarppi 3 - Hahmot
Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle
Takaisin pääsivulle
Rakas Francois.
Minä olen väsynyt. Kovin väsynyt.
Juhlat muistuttavat minua ikävistä tapahtumista. Isoisä kuoli sodassa. Isoäiti ei jaksanut ja nukkui pois. Mutta minä jaksoin. Jaksoin. Olin urhea tyttö, niinkuin äiti olisi toivonut. Vaikka Rosie, kissani, oli jäänyt vaunujen alle ja kuollut, mitä en saattanut uskoa.
Minä selvisin nipin napin. Ole urhea poika.
Äiti.
Hauskaahan täällä toki on. Ainakin jos jättää huomioimatta muutamat tapahtumat. Ilta alkoi oikein lupaavasti. Juttelin muutamien melko tylsien vieraiden kanssa, ja yritin esittää olevani kauhean sivistynyt. Marien, tarkoitan tietenkin paronitar de Pagnolin kanssa minulla oli jopa mukavaa. Hän on kiltti ihminen. Sydämeni valo René oli jälleen kerran erittäin ystävällinen minua kohtaan. Vieläkin kun ajattelen häntä valtaa sydämeni tunteiden villi meri, varsinainen ristiaallokko. Poikaparka vain on niin ujo. Kun olimme sivuhuoneessa hänen kanssaan yritin rohkaista hänen tunteitaan. Rakastunut mies on aina epävarma. Mutta hän vain kertoi minulle, ettei halua sitoutua. Hän ei uskaltanut myöntää haluavansa pian naimisiin kanssani.
Mutta kuten aina saduissa, vaani meidänkin tarinassamme ilkeä peto. Rakkaani sai uhkauskirjeen, jossa hänen käskettiin lähteä, tai hänen ja emäntäni suhde tulisi ilmi. Mikä paksu vale. Kyllähän minä tiedän, ettei René tekisi kenenkään muun kanssa sitä, mitä hän tekee minun kanssani. Tai niin minä ainakin luulin, mutta siitä lisää myöhemmin. Koko alkuilta menikin sitten sen sotkun sumplimiseen. Minä, joka en koskaan ole ollut mikään juonittelija, yritin saada selville kuka oli kirjeen takana. Enhän minä rakkaintani hädän hetkellä jättäisi, vaan seisoisin hänen rinnallaan niin myötä- kuin vastamäessä. Ensimmäistä kertaa kuuntelin tarkemmin monien tylsienkin ihmisten juttuja, ja sain siinä ohessa solmittua uusia sosiaalisia kontakteja. Jopa naispuolisiin ihmisiin.
Selvittelyni kuitenkin keskeytyivät, kun höperö kreivitär keksi murhata itsensä. Tekopyhät ihmiset, myös minä, yrittivät näytellä kauhean surullista. Todellisuudessa ajattelin: yksi vanha haaska vähemmän. Myös Marieta kohtasi tragedia. Hänhän on naimisissa iteään rutkasti vanhemman miehen kanssa (voi raukkaa). Niinpä hän otti ja rakastui nuoreen ja komeaan Marcel de Carouseliin. Aivan ymmärrettävää mielestäni. Mutta huonoksi onneksi mustasukkainen kamarineito Suzanne Valmathieu puukotti Marcelia raivon ja alkoholin vallassa ollessaan. Kaikki oli siis aivan sekaisin, mutta minä pysyin rauhallisena, sillä vaikka tunsinkin myötätuntoa, tapahtumat eivät tosiasiassa koskettaneet minua ollenkaan. Niinpä jopa minulle ennen niin etäiset ihmiset tulivat luokseni saamaan lohtua. Suurin osa väestä alkoi myös loppuillasta olla juovuksissa. Minä päätin pysyä erossa alkoholista, sillä on paljon hienompaa humaltua rakkaudesta.
Mutta sitten maailmani romahti. René ilmoitti lähtevänsä. Tosin hän sanoi tulevansa takaisin jo seuraavana aamuna. Mutta päiväkin ilman häntä on tuskallisempi sietää kuin kolme viikkoa syömättä. Entäpä jos hän lähtikin tapaamaan toista naista? Tai jos hän säikähti uhkauskirjettä, eikä aikonutkaan tulla takaisin. Hän puhui joistain liikeasioista, mutta ei halunnut kertoa niistä tarkemmin. Pikkuhijaa aloin tuntea itseni hyväuskoiseksi hölmöksi. Kukaan ei aluksi tuntunut huomavan suruani. Kaikki tulivat vain kertomaan minulle omista ongelmistaan. Eivätkö he ymmärrä, että tyttö, jonka oma sydän on murtunut, ei jaksa paikkailla muiden haavoja? Alkoholi tuntui ystävistä luotettavimmalta. Tunteiden sijasta halusin hukkua unohdukseen.
Seurasi se vaihe illasta, josta en muista juuri mitään. Hämäriä kuvia tapahtumista väijyy kyllä mielessäni. Tulin siihen tulokseen, että kun René ei kerran saa kosituksi minua, voi joku aikaansaavampi mies löytää elämänsä onnen kanssani. Tässä yhteydessä iskin silmäni rikkaaseen ja komeaan Adolf von Klinkerhoffeniin, mutta hänet vietiin nenän edestä. Jopa köyhän runoilijan olisin huolinut. Mutta mistään ei tullut mitään, ja liiallinen alkoholinjuoti heikensi käytöstäni ja samalla mahdollisuuksiani. Onneksi silloin astui eteeni pelastuksen enkeli Francois. Meidän suhteemme oli kestänyt jo pitkään, mutta verratessani Francoisia Renéen olin pitänyt häntä hohdottomana. Kuinka olinkaan erehtynyt! Aviomieheksi hänestä ei tietenkään ollut, mutta voimmehan me aina pitää hauskaa! Francois oli ihanan huolehtivainen ja saattoi minut makuuhuoneeseen lepäämään. Lisäksi hän lupautui jäämään seuraani, jossa hän viihtyi. Makuuhuoneessa tapahtui sitä, mitä yleensä makuuhuoneessa tapahtuu -ainakin silloin kun siellä on seuraa.
Francoisin ansiosta saavutin jälleen tasapainoisemman olotilan. Tosin se rikkoutui varsin pian, sillä vieraiden joukossa oli myös eräs rettelöitsevä mies. Sanoin häntä Aleksanteri Suuren hevosen inkarnaatioksi -jotain hyötyä siitä, mitä olin iskeäkseni filosofin opetellut. Ja hän sanoi minun olevan yhtä harvahampainen kuin hevosensa. Olisin voinut murhata sen miehen irvikuvan siihen paikkaan. Naimakelpoiset nuoret miehet ovat näemmä kuolleet sukupuuttoon. Samaa mieltä oli runoilijan virallinen sisko, oikeasti hänen rakastettunsa. Saamatonta sakkia nuo miehet, pohdimme jo matkalla makuuhuoneeseen. Mutta mihin kaksi viehkeää naista tarvitsisivat miestä? Korkeintaan hän voisi olla toimeentulon turvaaja. Roxalanne ja minä kävimme takavarikoimassa juopuneilta palvelijoilta pullon viiniä tai jotakin, ja joimme maljoja yhteiselle tulevaisuudellemme. Tietenkin teimme muutakin... . Miten mainiota. Kukaan ei koskaan epäilisi kahta naista, jotka ovat hyviä ystävättäriä.
Olin Adolf von Klinkerhoffenin Uskollinen Luottopalvelija, mutta tämän lisäksi minulla oli erinäisistä tahoista muitakin toimeksiantoja. Koitin urkkia luurankoja herrani von Klinkerhoffenin komeroista, ja keksiä miten päästä mahdollisten vallankumouksellisten jäljille. Tämä osoittautui hankalaksi, koska kuuluin palvelusväkeen, enkä täten saattanut seurustella juurikaan kenenkään kanssa. Yritin siis parhaani mukaan roikkua pääasiassa Klinkerhoffenin kannoilla höristellen kovasti korviani. Pian kuitenkin kyllästyin, sillä eihän julkisesti kukaan tietenkään jauhanut muuta kuin höpöhöpö smalltalkkia.
Muu palvelusväki ei minua juurikaan kiinnostanut. Olinhan täällä kuitenkin heidän vieraanaan, eli tuiki tärkeämmässä asemassa. Kuitenkin aloin huomata, että moni luuli minua talon palvelusväeksi ja ojenteli minulle auliisti tyhjiä viinilasejaan. Minä siitä kiiruhdin lasit lähimmälle palvelijalle, en kyllä rupea kaikkea väkeä hyysäämään. Sittemmin yritin roikkua herrani perässä ihan vaan välttääkseni muiden vieraiden pompottelun. Ajan käydessä pitkäksi hörppäilin toisinaan salaa viiniä keittiöstä.
Joka tapauksessa aika alkoi käydä pitkäksi, kun ei ollut oikein juttuseuraa. Jalkani alkoivat lopulta väsyä seisoskelusta, joten repäisin oikein kunnolla (joskin mahd. huomiotaherättämättömästi) ja _istuuduin_ vieraiden joukkoon, vieläpä lupaa pyytämättä. Sitten tapahtui niin, että varakreivin maalaisserkku Rayon de Soleil saapui talutettuna ja hieman huonovointisena (muutama viinilasi liikaa nuorelle neidolle).
Tarjouduin kohteliaasti saattamaan mademoisellen jonnekin rauhallisempaan paikkaan lepäämään. Juttelin tuokion mademoisellen kanssa, joka suostui kertomaan minulle jopa salaisuutensa: ("Mutta mademoiselle, minähän olen vain palvelusväkeä, kenelle minä muka kertoisin!") hän oli mennyt kihloihin! Tai ainakin melkein, sillä hänen kaitsijansa monsieur Grandlapin toivoi hänen vielä miettivän asiaa. Asettelin mademoisellen makuulle, ja hivuttauduin vaivihkaa hieman lähemmäksi. Kehotin häntä sulkemaan silmänsä, ja aloin silittää hänen hiuksiaan, poskeaan, siroa kaulaansa. Kysyin, josko hän kaipaisi juotavaa, ja lähdin sitten hakemaan lasillista viiniä hänelle.
Kömpelösti törmäsin kuitenkin Grandlapiniin ja talon hovimestariin, jotka halusivat tietää hänen olinpaikkansa. Koitin selittää, että mademoiselle tarvitsee lepoa, ja että haen hänelle juotavaa. Hovimestari kiirehti edelleni hakemaan vettä, ja monsieur Grandlapin kielsi viinin ehdottomasti.
Lopulta heidän häivyttyä makuuhuoneesta onnistuin kuitenkin livahtamaan sinne viinilasin kanssa. Vihjaisin, että jos lukitsisin oven, niin kukaan ei häiritsisi mademoisellea. Harmikseni kuitenkin monsieur Grandlapin törmäsi taas paikalle, ja hätisteli minut siitä sitten pois. Uutta tilaisuutta en sitten saanut, kun Grandlapin jatkuvasti vahtasi perääni, ja piakkoin mademoiselle palasi muiden vieraiden pariin.
Jatkoin oleskelua ja muuta, rauhoittelinpa välillä hieman hermostunutta kreivitärtäkin ("Ehkä Raus ei olekaan kuollut, jos Raus vain nukkuu" "Ei venäläiset teidän isäänne syö. Heillä on varmasti oikein hauskaa siellä sodassa").
Jonkin ajan kuluttua huomasin hovimestarin kyräilevän minua pahansuovasti. *vilpitön ääni* "Onko kaikki hyvin?" "Ei!" *edelleen vilpittömänä kuin pulmunen* "Mistä on kyse?" "Te kyllä tiedätte!" Vai sillä lailla Eipä aikaakaan, kun herrani pyytää minua vakavana keskustelemaan jostakin. Paikalla ovat hovimestari, monsieur Grandlapin ja lakeija Pierre. Minua aletaan syytellä sopimattomasta käytöksestä ja mademoiselle de Soleil'n huonon tilan hyväksikäytöstä. Olen järkyttynyt, "Mistä ihmeestä tässä on kyse?" Käy ilmi, että yhä sekava mademoiselle oli mennyt lavertelemaan kaitsijalleen. Toin ilmi mademoisellen hieman vähemmän selvän olotilan, ja hovimestari alkoi vähitellen myönnellä tämän kannan suuntaan. Lopulta tilanne raukesi, kun itse mademoiselle kutsuttiin paikalle, ja hän ilmoitti ettei muista mitään erityistä tapahtuneen. Hovimestari pyysi anteeksi, ja käyttäen hyväksi von Klinkerhoffenin auktoriteetin läsnäoloa sain jonkinlaisen anteeksipyynnöntapaisen myös monsieur Grandlapinilta, liitteenä kuitenkin epämiellyttäviä uhkauksia.
Yritin yhä keksiä, kenen kanssa voisin edes uskaltaa yrittää vääntää jutunjuurta, josta saattaisi olla edes jonkinlaista hyötyä toimeeksiantojeni kannalta. Kyökin puolella tapahtui, koitin taas rauhoitella vuoroin kreivitärtä, vuoroin hovimestaria, joka oli kuulemma juonut aimo määrän viiniä palveluksessa.
Yhtäkkiä minut määrättiin saattamaan kreivitär lepäämään, sillä tämä oli yrittänyt myrkyttää itsensä ilmeisesti sekoittamalla jotain kasvia juomaansa. Minun pitäisi vielä katsoa hänen peräänsä, että hän pysyisi aloillaan. Epätoivoinen tehtävä, sillä en kuitenkaan kehdannut väkivalloin tuupata kreivitärtä mihinkään suuntaan.
Hän alkoi kirjoittaa ilmeisesti jonkinlaista kirjettä. Kuulin hänen mumisevan jotain Francoisista. En osannut lukea, joten en tiennyt mistä oli kyse. Aavistelin kuitenkin pahinta, ja huomautinkin hädissäni jollekulle, että kreivitär ei suostu lepäämään, kirjoittaa vain kirjettä pojalleen. Sitten kreivitär äkkiä säntäsi keittiöön ja nappasi pöydältä jonkin lasin. Hän ravasi ympäriinsä ja joi lasistaan, sitten hän syöksyi takaisin eteiseen, johon hän tuupertui. Kreivitär oli tyystin tajuttomana, ja huusin pikaisesti muut apuun. Lääkäri kutsuttiin vain toteamaan kreivitär kuolleeksi.
Sitten varakreivi luki ääneen äitinsä kirjoittaman kirjeen. Monet ihmettelivät, mistä kreivitär oli myrkkynsä saanut. Keskustelin asiasta von Klinkerhoffenin kanssa, ja teeskentelin tuntevani syyllisyyttä (hittoako minä kreivittärestä, mutta minä joutuisin taas kuitenkin silmätikuksi, olin saanut jo lisääkin valituksia kuulemma töykeästä käytöksestä ). Ehdotin, että pitäisi keskustella osuudestani ja vastuustani myös talon väen kanssa mahdollisimman pian.
---End of Part A---
Sittemmin pääsinkin aiheesta keskustelemaan uuden hovimestarin ja jopa itsensä varakreivin kanssani. He eivät onneksi syyttäneet minua mistään.
Sittenpähän minua lykästi, kun yllättäen paikalle saapui muuan vanha tuttavuus: Yvonne de Champagne. Tiedossani oli nimittäin, että hän oli aikoinaan murhannut miehensä. Tästä asiasta olin kiristänyt häntä jo aiemminkin, ja todennut tämän tekevän _ihan_mitä_tahansa_ että asia ei tulisi julki.
Täten usutinkin hänet paroni von Klinkerhoffenin kimppuun, tietoja hakemaan. Huomautin myös, että hän voisi nostattaa hieman poliittista keskustelua, jos vaikka joku innostuisi arvostelemaan kuninkaan toimia, tai muuten osoittamaan vallankumouksellisia mietteitä.
Minulla oli suuresti hauskaa aina, kun pääsin huomaamatta virnistelemään mademoiselle de Champagnelle kenenkään huomaamatta. Sittemmin tokaisin hänelle jopa, että: "Tokihan en pane pahakseni, vaikka makaisittekin hänen kanssaan, mikäli se on tarpeen..." Hän protestoi, mutta hiljeni kun pohdin ääneen, mikä mahtaakaan olla rangaistuksena murhasta, ja vedin sormeni kaulani poikki.
Tästäkin huolimatta hän ei onnistunut saamaan selville yhtään mitään, eivätkä poliittiset puheetkaan tuoneet loppujen lopuksi mitään julki. Kirottua!
Mutta eipä tässä mitään... Vastedes täytyy jonkin aikaa taas käyttäytyä hieman huolellisemmin, jotta voitan Klinkerhoffenin luottamuksen takaisin. Sittenhän minulla on taas hyvää aikaa jatkaa tehtäviäni... *eg*
---End of Part B---
Ja vielä kaunis kiitos gmömmöille pelistä.
Olin vielä saapuessani rakkaan ystäväni Delfinen salonkiin hyvin iloinen: saisin tavata ystäviäni ja viettää iloisen illan hilpeässä seurassa. Toisin kuitenkin kävi. Heti astuttuani sisään huomasin vieraiden joukossa kenraali de Pagnolin, elämäni rakkauden parin vuosikymmenen takaa. En voinut uskoa silmiäni: hän täällä Delfienen salongissa. Miksi hän ei ollut ilmoittanut minulle, jos oli tulossa kaupunkiin, ja missä hän oikein oli kaikki nämä vuodet viettänyt. Mielessäni tulvi paljon kysymyksiä, joihin halusin vastauksen. Samalla tunsin kasvavaa kiukkua hänen käytöstään kohtaan: kuinka monta vuotta olinkaan odottanut häntä. Hän oli kadonnut heti tapettuaan mieheni kaksintaistelussa, enkä ollut kuullut hänestä sen koommin. Hän oli jättänyt minut yksin kahden pienen lapsen kanssa kantamaan lesken huntua ja riutumaan rakkaudesta häneen.
Nyt, selvittyäni tuosta kaikesta vahvan luontoni ja ystävieni avulla, halusin hänen maistavan samaa myrkkyä. Vedin hänet syrjään ja ensitöikseni kerroin hänelle poikani Marcelin olevan oikeasti hänen poikansa -ei entisen mieheni. Marcel olikin syy, miksi mieheni haastoi kenraalin -ei hän tosin tuolloin kenraali vielä ollut - kaksintaisteluun. Kenraali de Pagnol -Joseph - oli hyvin järkyttynyt, etenkin kun kielsin häntä kertomasta asiasta mitään Marcelille. Huipensin vielä kostoa toteamalla, että Marcel kantoi hänelle kaunaa 'isänsä' tappamisesta. Kun nyt jälkeenpäin ajattelen, niin kyllä minulla oli oikeus olla loukkaantunut: Joseph oli hylännyt minut ja ilmestyi nyt elämääni nuoren kauniin vaimonsa, Marien, kanssa. Tuo Marie oli oikea kana, huikentelevainen ja ylitunteellinen. Josephin puheista ymmärsin, ettei hän ollut aivan tyytyväinen avioliittoonsa -Marie taisi myös kaivata nuoria ystäviään ja vapaata elämää seurapiireissä, vaikka Joseph antoikin hänen oleilla varsin vapaasti nuorten miesten kanssa.
Yritin häivyttää mielestäni Josephin ja keskityin ryyppäämään ystävieni Josephinen ja Delfinen kanssa. Delfine joutui tosin usein poistumaan seurastamme ja huolehtimaan miehensä äidistä Cecile D'Arcystä, joka vaikutti olevan aivan sekaisin -en ymmärrä, miksi hänet oli päästetty vieraiden joukkoon. Lisäksi hän vihjaili minulle jotakin vauvoista ja raskaana olemisesta, ikäänkin minä olisin muka raskaana. Tyttäreni aiheutti myös minulle paljon huolta: hän vain istui hiljaa nurkassa eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa. Yritin Josephinen kanssa esitellä häntä nuorille miehille ja juottaa häntä, jotta hän tulisi vähän seurallisemmaksi, mutta turhaan. Lisette vetäytyi aina kuoreensa. Poikani Marcel sitä vastoin oli ilo silmilleni. Hän oli ehdottomasti salongin komein nuori mies ja kaikki neidot katselivat kaihoisasti hänen peräänsä. Esittelin joitakin heistä hänelle.
Rehellisesti sanottuna yritin hukuttaa itsepintaisesti esiin pyrkivät ajatukseni kaikkeen muuhun oheispuuhaan, kuten juomiseen ja seurusteluun, mutta lopulta en voinut enää kieltää sitä tosiseikkaa, että yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, katkeruudestani huolimatta, rakastin Josephia. Olihan minulla ollut paljon miehiä ennen häntä ja hänen jälkeensä, mutta ei ketään hänen kaltaistaan. Siksi kai Marcel on minulle niin rakas -onhan hän Josephin poika. Lopulta en voinut enää vältellä häntä: kohtasimme puutarhassa ja Joseph kertoi minulle tulleensa takaisin minun vuokseni -koska hän rakasti minua. En tiennyt mitä tehdä. Toisaalta olisi ollut parempi, jos hän ei olisi koskaan tullut takaisin. Minulla on nyt oma elämäni ja hänellä omansa -ja vaimonsa. Mutta kuitenkin hänen palattuaan luokseni tuntui niin vaikealta luopua hänestä uudelleen. Olisinpa jälleen nuori, vailla lapsia ja velvollisuuksia. Voisin paeta hänen kanssaan jonnekin kauas pois.
Lopulta päätin katsoa mitä tuleman pitää; mihin suuntaa tunteeni kehittyvät. Marcel huolestutti minua myös kovin: pelkäsin, että hän, kiivasluonteinen poika kun on, haastaisi Josephin kaksintaisteluun. En haluasi menettää heistä kumpaakaan. No, ilta kului omalla painollaan eteenpäin. Tanssin Josephin kanssa ja join lisää (pikku paheeni). Kauhukseni huomasin, että poikani Marcel viihtyi hyvin Josephin kauniin vaimon, Marien, kanssa.
Sitten alkoivat illan tragediat. Cecile D'Arcy kuoli -ilmeisesti tappoi itsensä lääkeyrteillä. Yritin parhaani mukaan lohduttaa Delfineä ja joimme lisää suruumme. Kesken kaiken, juuri kun olimme lähdössä Delfinen salaista viinapulloa hakemaan, minua tultiin noutamaan puutarhaan. Siellä Marcel ja Joseph seisoivat uhkaavasti vastatusten. Onneksi Marcel ei kuitenkaan haastanut häntä kaksintaisteluun, vaan tarjosi Josephille anteeksiantoa menneistä. Olin jo siinä määrin järkyttynyt kaikista illan tapahtumista, että pyörryin. Kun avasin silmäni, Joseph piti kädestäni kiinni kaikista ympärillä olevista ihmisistä huolimatta. Toivuttuani huomasin, että Marcel oli kadonnut. Pelkäsin, että hän voisi tehdä jotain itselleen ja riensin etsimään häntä. Juostuani ympäri taloa palasin puutarhaan ja jouduin hirveä tapahtuman silminnäkijäksi: kamarineitoni Suzanne iski Marcelia puukolla vatsaan.
Järkytyksestäni huolimatta autoin Marcelin penkille lepäämään ja huusin apua. Ihmisiä kerääntyi paikalle, Marcel autettiin vuoteeseen ja paikalle kutsuttiin lääkäri. Piinallisen odottelun jälkeen paikalle saapui sairaanhoitaja, joka suoritti Marcelille leikkauksen. Pitelin poikaani kädestä koko toimenpiteen ajan. Aamulla sairaanhoitaja lupasi, että Marcel toipuisi. Olin hyvin helpottunut, ja jätin poikani lepäämään ja liityin muiden vieraiden seuraan. Ensitöikseni lähdin kovistelemaan Suzannea, ja olisin varmaan muuten vääntänyt häneltä niskat nurin, ellei Joseph olisi tullut väliin. Itkua tuhertaen Suzanne kertoi puukottaneensa Marcelia, koska oli tälle mustasukkainen: Suzanne oli Marcelin rakastajatar kunnes Marie oli astunut kehiin. Vaikka olinkin raivoissani Suzannelle, tajusin, että Marcelin ja Marien välillä oli jotakin vakavampaa. Marie itki koko yön ja aamun joka miehensä olkaa vasten tai Marceli vuoteen vieressä, mistä yritin häätää häntä pois. Lopulta lähetin Lisetten pitämään Marcelille seuraa ja samalla läsnäolollaan estämään Marcelin ja Marien kahdenkeskiset tapaamiset. Marie syytti, lapsellinen kun oli, itseään koko tapahtumasta. Itse asiassa minäkin tunsin kiusausta laittaa kaiken Marien syyksi. Kun mainitsin tästä Josephille, joka yritti anoa minulta anteeksiantoa vaimolleen, hän syytti minua julmaksi ja kovasydämiseksi. Lopulta, jotta Marien taukoamaton ja äänekäs itku loppuisi, sanoin ettei puukotus ollut hänen syytään. Samalla kuitenkin kielsin häntä enää oleilemasta Marcelin läheisyydessä. Kiellostani välittämättä tuo nainen tunki kuitenkin jatkuvasti Marcelin luokse. Lisäksi Marcel näytti myös vastaavan hänen tunteisiinsa. En tiennyt mitä tehdä: Mariehan oli Marcelin äitipuoli. Vaikka en itsekään pitänyt sopivaisuussäännöistä liian tiukasti kiinni, rajansa kaikella. Lopulta pidin ainoana järkevänä ratkaisuna kertoa Marcelille koko totuus -varsinkin kun Joseph oli mennyt kertomaan sen ilman lupaani Marielle.
Raahasin Josephin Marcelin huoneeseen, ja lähetin kaikki muut pois. Kerroin Marcelille kaiken, ja hän järkyttyi kovin eikä halunnut puhua kanssani. Jätin hänet miettimään kertomaani rauhassa. Minua loukkasi suunnattomasti se, että Joseph tuntui omistautuvan täysin vaimonsa lohduttamiseen ja poistui kesken kaiken huoneesta, kun kerroin Marcelille hänen oikeasta isästään. Olenko minä ainut vahva ihminen, joka kykenee selviämään kriiseistä murtumatta (Joseph oli murtumisen partaalla kun löysin hänet jälleen). Ehkä kaikki elämän aikana kokemani on tehnyt minut niin kestäväksi. Lisettekään ei kestänyt totuutta vaan alkoi huutaa minulle. Lopulta sain Josephin puhumaan Marcelille, ja niin me lopulta istuimme kaikki -minä, Joseph, Marie ja Lisette- Marcelin vuoteen ympärillä. Mikä perheidylli! Kaikkia muita paitsi minua se tuntui miellyttävän. Kukaan ei ymmärtänyt, miltä minusta todelle tuntui!
Lopulta minun oli keskusteltava Josephin kanssa kahden. Hän tunnusti minulle rakastavansa Marieta eikä siksi halunnut hylätä tätä. Josephille ei tuntunut olevan mikään ongelma, että hänen vaimollaan ja pojallaan olisi suhde keskenään, samanaikaisesti kun hänellä ja minulla olisi suhde. Olisimme kaikki yhtä onnellista perhettä. Miten joku mies voikaan olla noin selkärangaton ja naiivi! Minusta tilanne olisi absurdi, ja sitä paitsi en voinut sietää ajatusta, että Marie olisi Marcelin rakastajatar. Lisäksi Joseph ei lainkaan tuntunut ymmärtävän minua. Kaiken sen jälkeen, mitä hänellä ja minulla oli ollut, en voinut hyväksyä, että minun pitäisi jakaa hänet ja hänen rakkautensa jonkun toisen kanssa. Eikö Josephkin olisi minulle kaiken tuottamansa surun ja huolen jälkeen enemmän velkaa. Ehkä kaikkein paras ratkaisu olisi jättää heidät kaikki ja paeta pois. Joseph kyllä huolehtisi Lisettestä, ja Marcel oli jo aikuinen mies. Minä puolestani voisin kadota ainakin muutamaksi vuodeksi, ehkä johonkin siirtomaanhan, etsimään onneani. Ehkä jättämällä koko entisen elämäni taakseni ja lähtemällä pois voisin löytää jonkun, joka rakastaisin minua ja vain minua -varauksetta. Rakkautta, jota olen Josephin katoamisesta asti etsinyt.
"Ilta vaikuttaa lupaavalta." Näin kai vaimoni sanoi. Niinpä niin. Tuo lause tulisi vaivaamaan meitä vielä yön pikkutunneillakin. Mutta eihän meillä kenelläkään voinut silloin olla aavistustakaan siitä, mitä kaikkea tuo seuraavaan aamuun jatkunut yö, ja sitä seurannut päivä toivatkaan tullessaan.
Varakreivitär d'Arcyn kirjallisuussalongissa oli tuona iltana tavallista enemmän kuhinaa ja kyselinkin innolla sekä varakreivi d'Arcylta että varakreivittäreltä illan suunnitellusta ohjelmasta. Sain kuulla, että illalla järjestettäisiin ainakin tanssiaiset. Myös minun ehdotukseni keskustelupiiristä sai osakseen kannatusta, mikä ilahdutti minua suuresti. Tietenkään salongin nuoret keikistelijämiehet eivät varmaan osallistuisi, mutta ainakin varakreivi d'Arcyn kanssa voisi taas paneutua oikein kunnolla johonkin kiinnostavaan aiheeseen.
Salonkiin oli tuona päivänä saapunut joitakin minulle uusia tuttavuuksiakin. Paroni von Klinkerhoffen oli vasta vähän aikaa sitten kaupunkiin Versaillesin hovista palannut mies, joka tunnustautui filosofian ystäväksi ja vaikutti muutenkin varsin mukavalta tuttavuudelta. Toiset sinä päivänä salonkiin pöllähtäneet vieraat olivat mademoisellet Desirée ja Rayon de Soleil, aivan ihastuttava nuori sisaruspari, varakreivin serkkuja maalta. Oli oikein mukavaa nähdä välillä Marseillessakin vielä niin nuoria ja viattomia ihmisiä.
Tosin jouduin heti minua hiukan nolostuttavaan tilanteeseen, kun he saivat tietää minun matkanneen niinkin paljon maailmalla. Myönnän kyllä toki, että minusta on hauska kertoa tarinoitani niitä kuulla haluaville, mutta yritän silti säilyttää edes osan vanhaa, sotaväestä peräisin olevaa vaatimattomuuttani.
Vietin aikaani keskustelemalla ihmisten kanssa, kunnes Sylvie veti minut syrjään ja halusi puhua minulle. Vihdoin hän otti esille sen, mitä olimme kierrelleet jo pitkään. Hän kysyi minulta, mitä oikeastaan haluisin ja mitä oikein olin ajatellut tullessani takaisin hänen elämäänsä niin monen vuoden eron jälkeen. Vaikka olinkin odottanut tätä, en tuntenut olevani valmis. Kerroin Sylvielle, että minun oli täytynyt saada nähdä tämä oltuani niin kauan poissa Ranskasta ja että minä halusin viimein saada varmuudella tietää, oliko Marcel poikani vai ei.
Ja Sylvie sanoikin sen minulle suoraan. Itseasiassa hän kai oli kaikki nämä vuodet luullut, että minä olin tiennyt, että Marcel todellakin oli oikeasti jälkeläiseni. Mutta Marcel ei tiennyt tästä mitään, ja niin Sylvie tuolloin halusi asian pysyvänkin. Marcel tiesi vain, että minä olin tappanut hänen isänsä. Hän varmasti vihasi minua. Tarvitsin aikaa miettiä kaikkea ja pyysinkin Sylvieltä anteeksi ja poistuin. Mitähän hän nyt ajatteli, varsinkin kun olin jo naimisisissakin ottaessani häneen yhteyttä.
Mietin pitkään, mitä tekisin. Jossain vaiheessa yleisen alakuloisuuteni huomasi myöskin rakas vaimoni Marie. Marie istutti minut salongin sisäpuutarhan penkille, jossa oli juuri keskustellut Marcelin(!) kanssa jostakin. Marie oli juuri kertonut Marcelille minusta ja retkistäni maailmalla. Miten ironista. Nuori vaimoni, jolle sallin täyden vapauden toimia miten halusi, oli tällä kertaa valinnut itselleen todella huonon ihastuksen kohteen. Hetken vaivalloisuuden jälkeen Marcel pyysi anteeksi ja poistui, sanoen, että me varmasti halusimme olla rauhassa.
Mariea alkoi kaivaa synkkää totuutta sisältäni, mutta hän oli niin ihanan hienotuntoinen ja suloinen, ja minä rakastin häntä niin paljon, etten voinut pitää koko asiaa salassa kauaakaan. Sain kerrottua Marielle, että olin tappanut Marcelin isän, että tämä varmasti vihasi minua ja että tämän takia olisi ehkä parempi, jos Marie ei ainakaan puhuisi Marcelille niin paljon minusta. Marie oli heti hyvin pahoillaan sanoistaan, vaikka kuinka yritin tyynnytellä häntä sanomalla, ettei mikään ollut hänen vikansa, eihän hän ollut tiennyt tilanteesta mitään.
Sain Marien kuitenkin vielä rauhoitettua ja hän lähti taas omille teilleen salongin nuorten seuraan, minun vetäytyessäni syömään ja keskustelemaan.
Sylvien kanssa keskustelin vielä pariin otteeseen ja viimein sisäpuutarhassa uskalsimme kertoa toisillemme vielä elävistä tunteistamme toisiamme kohtaan. Otin Sylvien rutistukseeni, varmistuttuani, ettei kukaan varmasti nähnyt.
Muuten ilta jatkuikin suhteellisen rauhallisesti, sain pariinkin otteeseen taas kertoa matkoistani maailmalla. Välillä pidettiin tanssiaisetkin, joissa tanssin ainakin Marien, Sylvien ja markiisitar de Bordeauxin kanssa. Lähes koko illan yritimme saada runoilija Alphonse Leblancia lausumaan edes jotain, mutta tämä oli vastahakoinen. Viimein saimme nauttia edes hieman hänen runoudestaan kun saimme suostuteltua hänet antamaan joitakin runoistaan sisarelleen luettaviksi. Ne olivat kaikki todella alakuloisia, mutta silti varsin miellyttäviä, ja illanvietto jatkui tämän hetken jälkeen tuossa tuokiossa normaalisti puheenpälinällä.
Aivan myöhään illalla koko paikka kuitenkin räjähti yleiseen kaaokseen, jonka minä sain kokea vielä moninkertaisena.
Juuri istahdettuamme alas salonkiin aloittamaan keskustelupiiriä, jota minut pyydettiin johtamaan huusi joku, että kreivitär on tuupertunut maahan! Juoksimme kaikki paikalle ja totesimme tilanteen todellakin olevan näin. Osan ihmisistä alkaessa jo heti panikoitua yritin minä saada tilanteesta jotakin tolkkua. Pidin kovaan ääneen järjestystä yllä ja penäsin tietoja tapahtuneesta. Selvisi, että kreivitär oli myrkyttänyt itsensä ja että hän oli kuolemassa. Lääkäri kutsuttiin, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Kaikki olivat shokissa. Nyt oli minun vuoroni lohduttaa Marieta. Istuin hänen kanssaan puutarhassa ja pidin häntä sylissäni. Hän suri kreivittären poismenoa todella syvästi.
Juuri kun olen saanut Marien rauhoittumaan edes vähän, ilmestyy eteeni seisomaan Marcel, joka kovaan ääneen julistaa, että minä olen hänen isänsä tappaja. En voi uskoa tätä, mutisen vain: "Marcel, huono ajoitus. huono ajoitus."
Nousen sohvalta ja kohtaan hänen kylmän katseensa. Vereni virtaa kuumana, sillä tilanne on äärimmäisen pelottava ja vaarallinen. Marie säpsähtää yhtäkkiä tilanteeseen ja syöksyy väliimme. Hän on melkein hysteerinen. Hänen äänensä tuntuu hyvin heikolta ja kaukaiselta, kun hän yrittää pitää meitä kaukana toisistamme. Me vain seisomme ja tuijotamme toisiamme. Yritän saada Marien poistumaan, hakemaan Sylvien paikalle. Tyttöparka ei uskalla jättää meitä kahden.
Tätä kestää melkein minuutin. Marcelille sanon vain, että tämä ei tiedä kaikkea ja että hänen äitinsä olisi hyvä olla paikalla. Vihdoin Sylvie tulee paikalle, mutta minä ja Marcel näemme yhä vain toisemme.
Tilanne laukeaa. Marcel sanoo yhtäkkiä, että haluaa kuulla, että hänen isänsä kuoli kunniallisesti ja että voi antaa minulle anteeksi, jos sitä pyydän. Sanon, mikä on todenmukaistakin, että hänen isänsä todellakin kuoli kunniallisesti kaksintaistelussa ja otan anteeksiannon vastaan. Mitään muutahan en Marcelilta niin paljon ole toivonutkaan.
Tämä kaikki on kuitenkin ollut liian paljon Sylvielle, joka tuupertuu pyörtyneenä maahan. Riensin heti Sylvien luo ja suljin hänen kätensä omaani, välittämättä silloin siitä, että en tiennyt mitä Marie olisi sanonut, jos olisi saanut tietää tunteistani arvon paronitar de Carouselia kohtaan.
Kaiken tapahtuneen lisäksi adjutanttini Henri de Merlot tulee vielä pyytämään minulta lupaa jättää seurani ja lähteä Pariisiin. Silloin en jaksanut paljon kysellä, mitä tämän pyynnön takana oli ja vähiin esittämiini kysymyksiin en oikein saanut mitään selvää vastausta. Paroni de Merlot oli kuitenkin palvellut palvellut minua hyvin, enkä nähnyt syytä evätä hänen pyyntöään, joten annoin hänelle luvan.
Seuraavaksi saan tietää, että Marcel on kaikessa sekamelskassa hävinnyt jonnekin. Lähden kuumeisesti etsimään häntä, sillä hän olisi aivan hyvin voinut tilassaan tehdä jotain todella typerää. Marcel kuitenkin onneksi löytyy. Tai no, onneksi ja onneksi. Seuraavaksi saan heti tietää, että häntä on puukotettu!
Marcel ohjattiin huoneeseensa lepäämään ja koko talo oli taas kaaoksen vallassa.
Seuraavat hetket vietin kuumeisesti etsiessäni syyllistä, kunnes törmäsin taas Marieen. Hän oli syvästi järkyttynyt, sillä hänellä todellakin oli tunteita Marcelia kohtaan. Hän vieläpä tiesi syyllisen koko tapahtumaan! Paronitar de Carouselin kamarineito Suzanne, jolla oli ollut Marceliin ilmeisestikin jonkinlainen suhde, oli puukottanut tätä humalaspäissään, motiivinaan ilmeisesti mustasukkaisuus. Ja nyt Marie tietysti syytti koko tapahtumasta itseään. Ettei mitään muka olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kiinnostunut Marcelista. Että kaikki oli hänen syytään.
Heti ensimmäiseksi etsin Suzannen käsiini. Jouduin ensin hieman rauhoittelemaan Sylvietä, joka huusi ja räyhäsi tälle. Otin Suzannen puhutteluun ja sanoin hänelle, että hänen olisi parempi lähteä. Hän sanoi, ettei hänellä ollut paikkaa minne mennä, joten annoin hänelle hieman rahaa ja käskin hänen mennä erääseen tuntemaani majataloon, josta lähettäisin häntä hakemaan, jahka tietäisimme mitä hänelle tehdä. Pienen vastustelun jälkeen hän suostui lähtemään. Sain vielä Sylvien kiinni sen verran, että pyysin häntä miettimään, mitä Suzannelle tehdään, kunhan hän on vain tarpeeksi rauhoittunut ja kysynyt myös Marcelin mielipidettä.
Seuraavaksi yritin saada Marieta rauhoittumaan ja tajuamaan, ettei hän ollut millään tavalla vastuussa Suzannen teoista, että jälleen kerran hän ei voinut tietää Suzannen mustasukkaisuudesta ja agressiivisuudesta, mutta Marie ei vain suostunut rauhoittumaan, kesti todella pitkään saada hänet edes vähän rauhoittumaan.
Yö oli jo niin pitkällä, että minun täytyi painua pehkuihin. Yritin saada Marietakin nukkumaan, se olisi ehdottomasti ollut hänelle parasta, mutta hän halusi pysyä Marcelin luona. Marie oli kuitenkin tuolloin jo sen verran rauhoittunut, että uskalsin jättää hänet sinne. Ajattelin, että hän tulee sitten nukkumaan, kun on vielä tarpeeksi rauhoittunut.
Herättyäni seuraavana päivänä sain kuitenkin huomata, että Marie ei ollut tullut nukkumaan ollenkaan. Kun aamulla heräsin, kampesin itseni hieman haparoivana ulos yleisiin tiloihin, joissa tapasin muitakin vastaheränneitä. Kyselin heiltä ja palvelusväeltä tiesivätkö nämä, missä Marie oli. Minulla kesti jonkin aikaa saada selville, että hän oli yhä Marcelin luona. Hän ei ollut nukkunut ollenkaan.
Yritin puhua hänelle ja saada häntä menemään nukkumaan, mutta hän oli itsepäinen eikä suostunut hievahtamaankaan. Taivuttelin Marieta vielä jonkin aikaa, mutta lopulta totesin olevani voimaton ja ajattelin, että kyllä hänen jossain vaiheessa kuitenkin on mentävä nukkumaan.
Suuntasin aamiaiselle, jossa minua onnistui suuresti ärsyttämään tänään paljon pirteämmällä tuulella ole Alphonse, joka vain laski leikkiä illan vakavista tapahtumista. Minä olin vielä hyvin alakuloinen ja kummastelin ympärilläni olevien ihmisten tapaa jatkaa rällästystään ja mässäilyään illan tapahtumien jälkeen. Tosin jonkin ajan kuluttua minäkin päätin, etten voi jatkuvasti olla allapäin ja sainkin hieman rentouduttua palvelijoiden tuoman valtavan kerroskakun äärellä. Mariekin tuntui olevan hieman iloisempi.
Paitsi että kohta Marie tulikin taas itkemään olkaani vasten, koska Sylvie ei ollut päästänyt tätä näkemään Marcelia ja Mariella oli vielä sellainen käsitys, että Sylvie syytti Marieta tapahtumista. Sanoin Marielle, että ehkä tämän olisi hyvä tehdä vähän aikaa mieliksi Sylvielle ja että puhuisin Sylvien kanssa. En tiedä, mikä Sylviellä oikein oli, mutta hän tuntui suostuvan vain hieman vastahakoisesti sanomaan Marielle, ettei tapahtunut ollut hänet syynsä. Häntä häiritsi paljon enemmän kuin minua Marcelin ja Marien suhde, jonka vaarallisuutta olimme kyllä kumpikin edellisenä yönä pohtineet.
Päivän kuluessa minua alkoi taas häiritsemään se, ettei Marcel tietänyt minun olevan hänen isänsä. Minä halusin myös pitää huolta Marcelista, mutta en voinut istua hänen luonaan hänen ollessaan hereillä, hänhän piti minua yhä vain isänsä murhaajana. Olin välillä todella masentunut. Yöllä kun emme vielä edes tienneet Marcelin varmasti selviävän olimme jo Sylvien kanssa pohtineet pitäisikö meidän kertoa hänelle totuus, mutta emme olleet sitä kuitenkaan tehneet. Puhuttuani nyt Sylvien kanssa uudestaan päätimme vihdoin kertoa Marcelillekin totuuden.
Istuuduimme Sylvien kanssa Marcelin sängyn viereen ja Sylvie kertoi Marcelille tilanteen. Seurasi hiljaisuus. Minä en enää kestänyt, vaan syöksyin suin päin huoneesta ulos. Kävelin ympäriinsä salongissa erittäin hermostuneena ja sekaisessa mielentilassa miettien tuolloin, etten enää koskaan voisi puhua Marcelille, Sylvielle ja Lisettelle. Parikin ihmistä huomasi olotilani ja kyseli vointiani, mutta hätistin heidät kaikki pois.
Lopulta Marie ja Sylvie saivat minut rauhoittumaan ja uskomaan, että Marcel todella halusi puhua kanssani. Palasimme kaikki takaisin Marcelin vuoteen ääreen ja hienoisen alkukangistelun jälkeen olin todella huojentunut ja onnellinen. Marcel halusi pitää minua isänään, Lisettekin oli hyväksynyt tilanteen ja minulla oli lähelläni sekä Marie että Sylvie, joita kumpaakin rakastin suuresti. Olin niin universaalin hyvänolontunteen imaisema, ettei minua häirinnyt ollenkaan se, että Marcel ja Mariekin ilmiselvästi rakastivat toisiaan. Sitäpaitsi Marie oli aikaisemmin sanonut, että hän olisi ehkä vain huojentunut, jos minulla olisi jotain suhteita vastapainoksi hänelle suomalleni vapaudelle.
Pitäessäni heitä kaikkia kädestä en jaksanut välittää mistään säännöistä enää, minusta tuntui, että voisimme aivan hyvin olla kaikki onnellisia yhdessä, minä, Marcel, Marie ja Sylvie. Sylvie ei vain vaikuttanut vielä oikein hyväksyneen ideaa, mutta joka tapauksessa uskon kaiken käyvän lopulta hyvin.
Yhteisyyshetkemme jälkeen palasimme salongin yleisiin tiloihin ja saimme kuulla vielä yhden ilouutisen lisää. Paroni de Cognac ja neiti Rayon de Soleil olivat päättäneet kihlautua, josta onnittelin tanssivaa paria. Olin jo erinomaisen hyvällä tuulella.
Surun yötä seurasi siis ilon päivä, ja kaikki tuntui olevan taas tasapainossa.
Keskiviikkona 16.9. 1786
Rakas päiväkirja!
Olen niin onnellinen. On tapahtunut paljon sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin sivuillesi. Olen mennyt kihloihin! Et tunne häntä, sillä eilen en vielä ollut tavannutkaan elämäni miestä. Mutta nyt olen sekava. Minun täytyy kertoa kaikki alusta alkaen. En tiedä, tohdinko edes kertoa kaikkea... mutta kyllähän minä sinulle, rakas Päiväkirja, voin uskoa mitä tahansa.
Eilen (en saata uskoa, että se todella tapahtui vasta eilen!) Desirée, minä ja Lucien-setä tulimme tänne Marseilleen, Delphine-tädin luo. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tapasimme paljon komeita ja miellyttäviä nuoria miehiä. Paroni de Merlot, markiisi de Colombeblanche, paroni von Klinkerhoffen ja monsieur de Carousel. Sekä tietysti paroni de Cognac. Hän oli hyvin kiinnostunut seurastani. Silloin en vielä arvannutkaan miksi! Aito runoilijakin täällä on, ja hänellä on ihastuttava sisar, mademoiselle Leblanc. Vanhat rouvat täällä ovat aivan hassuja, he juovat viiniä, laulavat ja käyttäytyvät riehakkaasti. Delphine-tätikin. Hän ei ole kyllä sellainen kuin kaikki kertoivat. Hän on ystävällinen ja herttainen, ja aika arkipäiväinen. Ja juo paljon viiniä.
Minä ja Desirée joimme myös viiniä. Aluksi minulla oli jano ja paroni de Cognac toi minulle viiniä. Se oli hyvää ja pyysin lisää. Nuoret miehet kehottivat minua juomaan vähemmän, mutta minusta se oli aivan hassua ja join vain lisää. Joivathan hekin! Luulen, että tulin humalaan. Kaikki on sekavaa... Muistan puhuneeni paroni de Cognacin kanssa. Hän kuulemma sanoi rakastaneensa minua siitä saakka kun tapasimme ensimmäinsen kerran Lyonissa. Ei ole mitenkään ihme, että en muista tavanneeni häntä Lyonissa, tapasimme siellä niin paljon ihmisiä, mutta kumma kyllä en muista hänen myöskään tehneen mitään rakkaudentunnustuksia. Se kuulemma kuuluu viinin sivuvaikutuksiin. Samoin kuin se, että voi pahoin. Minä voin pahoin ja paroni von Klinkerhoffenin miespalvelija auttoi minua. Hän vei minut makuuhuoneeseen. Sitten hän alkoi lähennellä. Hän auttoi minut sänkyyn pitkäkseni ja koski kai hiuksiani ja kaulaani... No en minä muista. Tuo välikohtaus on kovin ikävä, paroni von Klinkerhoffen ja François-setä ahdistelivat minua siitä kovasti jälkeenpäin. Sen muistan. Sitten tanssin paroni de Cognacin kanssa, minun oli vaikea pysyä rytmissä ja lattia keinahteli kummallisesti jalkojen alla. Sanoin, että en voi mennä naimisiin hänen kanssaa, kun hän ei osaa edes tanssia. Mikä varmaan tarkoittaa sitä, että olin luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan aikaisemmin illalla. En kyllä enää ikinä juo viiniä. Tämä on niin noloa.
Sitten tapahtui jotakin järkyttävää. Kreivitär d'Arcy myrkytti itsensä. Minulla on hämärä muistikuva, jossa itken hysteerisesti. Se oli kauheaa. Hän oli niin mukava vanha rouva. Hupsu, mutta mukava. En vieläkään saata uskoa hänen kuolemaansa todeksi.
Onnistuin jotenkin päätymään omaan sänkyyni. Tänä aamuna herätessäni huomasin kauhukseni, että myös paroni de Cognac oli makuuhuoneessani! Ei nyt sentään sängyssä, mutta nojatuolissa sängyn vieressä. Hän kuorsasi sikeästi. Lisäksi päätäni särki. Aamuaurinko, josta yleensä niin pidän, sattui silmiini tuskallisesti. Sekin kuuluu kuulemma viinin sivuvaikutuksiin. Minusta on aika edesvastuutonta tarjoilla sellaista myrkkyä noin vain ihmisille. Sitten yritin saada selville, mitä olin tehnyt edellisen illan aikana. En nimittäin muistanut senkään vertaa kuin nyt. Paroni de Cognac kertoi avuliaasti kosineensa minua, mikä tuntui silloin aika hämmentävältä. Lisäksi hän vakuutti minulle, että mitään ei ollut tapahtunut hänen viettäessään yönsä makuuhuoneessani. Herranen aika, pitäisikö siinä vielä jotakin tapahtua? Eikö se riitä, että mies viettää yönsä huoneessani?
Muuten kyllä oli tapahtunut yhtä ja toista. Paronitar de Carouselin kamarineito oli puukottanut monsieur de Carouselia vatsaan, ja monsieur makasi huoneessaan sairastamassa. Silti minun yölliset puuhani tuntuivat kiinnostavan ihmisiä. Paroni von Klinkerhoffen tivasi tivaamasta päästyäänkin, mitä minun ja hänen palvelijansa välillä oli tapahtunut. En edelleenkään muistanut mitään, mutta vakuutin, että mitään ei ollut tapahtunut, ja paroni rauhoittui siitä silminnähden. Hän heittäytyi ystävälliseksi ja kertoi, että näissä seurapiireissä on aivan hyväksyttävää, että nuoret miehet viettävät öitänsä nuorten naisten makuuhuoneissa. Hän unohti kuitenkin kertoa, että siitä ei ole sopivaa puhua. Tästä minua valisti mademoiselle Vallet, Delphine-tädin kamarineito. Täällä on aika paljon asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Esimerkiksi jos on juonut viiniä ja voinut pahoin, tai yleensäkin jos voi pahoin. Säästä on sopivaa puhua, ja musiikista. Säästä ei kuitenkaan sovi puhua liian paljon. Tämän minulle kertoi monsieur Leblanc, runoilija. Hän on viisas ja nokkela mies.
Sain kuitenkin muuta ajateltavaa alkaessani taas voida pahoin. Aluksi en ollut asiasta huolissani, mutta sitten minulla oli pikku juttutuokio sairaanhoitajattaren kanssa. Kerroin hänelle, että huoneessani oli ollut kaksi nuorta miestä edellisenä yönä. Kahden kesken jonkun kanssa sellaisista asioista nimittäin saa puhua, jos vain keskutelukumppani on luotettava. Ja ainahan sairaanhoitajat luotettavia ovat. Sairaanhoitajakin halusi tietää, mitä niiden miesten huoneessa ollessa oli tapahtunut. Minusta tuntuu, että minulle ei ole kerrottu kaikkea miehistä. Sen verran kuitenkin ymmärrän, että miehet liittyvät erittäin kiinteästi lasten syntymiseen. Olen ajatellut, että pitää olla naimisissa, mutta kerrotaanhan tarinoita tytöistä, jotka ovat saaneet lapsia olematta naimisissa. Se on aivan kauheaa. Tajusin itse olevani vaarassa vasta, kun sairaanhoitaja huomautti asiasta. Ja hyvänen aika miten minä pelästyin! Minullahan oli aamupahoinvointia. Se kuuluu asiaan, kun odotetaan lapsia. Olin hyvin peloissani.
Niin, saan kai sitten lapsen. Mutta siinä kestää vielä kauan. En kuitenkaan tiedä miten kauan, ja siksi minulla oli kova kiire saada mies itselleni. Paroni de Cognac olisi ollut muuten sopiva, mutta Desirée kertoi, että hän oli ostanut Lucien-sedältä kuninkaan maata ja oli nyt rutiköyhä. Paroni tosiaan selitti minulle suunnittelevansa omia tiluksia. Se oli aivan kauheaa. Aluksi ajattelin, ettei rutiköyhän miehen kanssa voi mennä naimisiin, ja päätin hankkia rikkaamman. Vaihtoehtoja oli aika vähän, nyt kun paroni de Merlot ja markiisi de Colombeblabche olivat lähteneet. Jäljelle jäi vain paroni von Klinkerhoffen. Yritin tehdä häneen vaikutuksen tiedoillani filosofiasta, mutta hän ei vaikuttanut kiinnostuneelta.
Kävin myös ripittäytymässä. Papin mielestä syntini eivät olleet kovin vakavia, ja selvisin niistä muutamalla Ave Marialla.
Mutta rakas Päiväkirja, et saa luulla, että olisin ollut tänään vain itsekäs. Yritin auttaa mademoiselle de Carouselia, joka on jo 23-vuotias eikä ole vieläkään saanut miestä. Miten kauheaa! Esittelin hänet monsieur le Lislelle, sille insinöörille. Rikas mies ei tosin ole, mutta käsittääkseni mademoiselle de Carouselilla ei ole puutetta rahasta. Mies mikä mies. Tyttöparka ei vaikuttanut innostuneelta, mutta minä tein ihan totta parhaani.
Mutta nyt eksyn taas aiheesta. Olen aivan mahdoton siinä suhteessa. Mitähän tästäkin tulee, kun kotiopettajat eivät enää ole huomauttelemassa minulle pahoista tavoistani? Aiheeseen, Rayon, aiheeseen... Voin kirjoittaa tämän vain kerran ja siksi haluan tehdä sen kauniisti. Tai voihan sen kirjoittaa montakin kertaa. Ei, nyt minä suutun itselleni.
Mitäpä sitä kiertelemään: Päätin suostua paroni de Cognacin kosintaan. Olisi oikeastaan aika väärin mennä naimisiin jonkun miehen kanssa, kun odottaa toisen lasta. Sitä paitsi paroni von Klinkerhoffen tuntui olevan paljon kiinnostuneempi herttuatar de Champagnesta kuin minusta. Eikä miehistä saa ruveta kilpailemaan, sen on äiti minulle opettanut. Paroni de Cognac on hyvä mies, joka rakastaa minua. Mitä muuta voisin enää toivoa? François-setäkin käski minun noudattaa sydämeni ääntä.
Rahaa järjestyy jostakin, aivan varmasti. Ja tiedätkö mitä... rakas sulhaseni (miten hassulta tuntuukaan kirjoittaa noin!) paroni de Coganc osaa sittenkin tanssia. Ehkä eilinen johtui sekin viinin sivuvaikutuksista. Täytyy kysyä. Mutta vain kahden kesken - ja tiedät kyllä keneltä! Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Toivottavasti huominen päivä on yhtä jännittävä kuin tämä.
Hyvää yötä, rakas Päiväkirja.
Katkelma Paroni Jacgues de Cognacin muistelmista "Elämäni käännekohdat":
Olin juuri saapunut varakreivi Francois dŽArcyn kirjallisuussalonkiin. Tänä iltana tapaisin uudelleen neidon, jonka olin päättänyt saada omakseni. Hän oli ensirakkauteni, jota en ollut saanut häntä mielestäni hetkeksikään sitten ensitapaamisemme. Siitä oli jo puoli vuotta enkä ollut tavannut häntä enää uudelleen ennen tätä iltaa. En uskonut, että hän muistaisi minua. Olihan tapaamisemme ollut kestoltaan kovin lyhyt. Joten minun täytyisi esittäytyä uudelleen. Jännitin tätä kovasti.
Heti kun olin saanut päällystakin päältäni aloin etsiä häntä katseellani vieraiden joukosta. Häntä ei näkynyt seurusteluhuoneessa, joten päätin lähteä hiukan kiertelemään ympäriinsä, jos hän vaikka olisi jossain muussa talon monista huoneista. Aluksi etsiskelyni sujui ihan rattoisasti. Kävelin rauhallisesti ympäriinsä jutellen aina välillä muiden talon vieraiden kanssa.
Mutta kun olin kiertänyt kaikki oleskelutilat jo muutamaan kertaan, minulle alkoi herätä värisyttävä epäilys, ettei tämä kaunokainen, jota ilman en voinut elää, ollutkaan saapunut. Sillä olin kyllä tavannut jo monia uusia kasvoja, joita en tuntenut entuudestaan. Olin myöskin tavannut markiisi de Colombeblanchen, josta en erityisemmin pitänyt, mutta tätä kuvan kaunista kaunokaista, jonka uudelleen tapaamista niin innolla odotin, en tahtonut nähdä mistään. Ei kai hänelle ollut vain tapahtunut mitään. Kyllähän hänen olisi pitänyt jo saapua. Tietolähteeni olivat olleet aivan varmoja siitä, että hän oli tulossa tänään vierailulle serkkunsa varakreivi dŽArcyn luokse.
Aloin olla jo hiukan epätoivonen hänen tulonsa suhteen, kunnes joku palvelusväestä ilmoitti, että monsieur Grandlpapin ja hänen kaksi kaunista holhottiansa Rayon ja Desirée de Soleil olivat juuri saapuneet. Mikä helpotus se oli minulle. Hän ei ollutkaan jättänyt tulematta. Hän oli vain myöhässä. Tuskin maltoin mieleni ja olin juosta heitä vastaan, vain nähdäkseni hänen kauniit kasvonsa. Onneksi järki puuttui peliin ja esti minua. Miltäköhän sekin olisi mahtanut näyttää heidän silmissään. Nuori mies, jota he eivät vielä tunne, juoksentelemassa suinpäin heitä kohti. Ei se olisi ainakaan nostanut arvoani heidän silmissään. Päätinkin jäädä vain odottelemaan heidän saapumistaan seurusteluhuoneeseen.
Kun hän saapui huoneeseen, tunnistin hänet heti. Oli lähellä, etten jäänyt vain tuijottamaan häntä suu auki. Hän oli vain kaunistunut sitten ensitapaamisemme. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein neito. Ei ollut toista hänen vertaistaan. Ei toista yhtä kaunista ja kuitenkin niin viatonta. Rupesin jännittämään ihan hirveästi. Mitä minä nyt tekisin ? Mitä hänelle sanoisin, jos hän puhuttelisi minua ? Kuinka voittaisin hänen sydämensä ? Kuinka tekisin hyvän vaikutuksen häneen ? En uskaltanut lähestyä häntä vielä, etten vain tekisi itseäni naurunalaiseksi hänen lähellään. En tiennyt miten lähestyä heitä.
Suureksi helpotuksekseni hänen holhoojansa monsieur Grandlapin, tuli luokseni puhumaan maa-alueista, joita hänen oli myytävä pelivelkojen katteeksi, Ajattelin, että ehkä yrittäisin ensin tehdä hyvän vaikutuksen monsieur Grandlapiniin ennen hänen holhottavansa lähestymistä. Olihan hänen maa-alueidensa ostaminen muutenkin kiinnostava idea. Tarvitsinhan itselleni sitten oman asuinpaikan, sitten kun olisin avioitunut hänen holhottinsa kanssa. Sanoin olevani kiinnostunut asiasta. Monsieur Grandlapin ehdotti, että siirtyisimme hiukan rauhallisempaan paikkaan neuvottelemaan. Kysyimme palvelusväeltä, missä voisimme keskustella rauhassa liikeasioista ja he ohjasivat meidät talon neuvotteluhuoneeseen. Siellä me sitten teimme hetken neuvottelujen jälkeen sopimuksen maa-alueesta Marseillen lähettyvillä.
Olin hyvin tyytyväinen itseeni. Olin varmaan vakuuttanut monsieur Grandlapinin liikeasioiden hoitokyvyilläni sekä siitä, että olin myös varakas, sillä olinhan ostanut häneltä suuren maa-alueen. Tämä rohkaisi minua hiukan ja ajattelin, että nyt varmaan uskaltautuisin, jopa puhumaan ensirakkaudelleni. Olin jo lähdössä hänen luokseen, kun hän tulikin sisarensa kanssa minua vastaan talon kirjastossa. Pelästyin hiukan tätä uutta ennalta arvaamatonta tilannetta. Meinasin jo kääntyä toiseen suuntaa, kun hänen sisarensa puhutteli minua ja kysyi kuka mahdoin olla, sillä hän ei muistanut tavanneensa minua aikaisemmin. En voinut enää poistua ilman, että olisin aiheuttanut suurta kummastusta, joten päätin vastaamaan hänelle.
Hän sanoi, että oli ilo tavata ja esitteli itsensä Desirée de Soleiksi sekä sisarensa Rayon de Soleiksi. Sanoin, että olin tavannut hänen sisarensa aikaisemminkin. Rayon näytti hiukan hämmästyneeltä ja sitten hän sanoi, ettei muistanut minua ja kysyi, että olinko asiasta täysin varma. Seuraava lausahdukseni yllätti minut itsenikin. En nimittäin yleensä ole saanut sanottua mitään hieno tai kaunista, jos lähettyvilläni on ollut kauniita naisia. En tiedä mistä se johtuu, mutta aina kauniiden naisten seurassa sanat vain jotenkin tuntuvat katoavan enkä yleensä saa sanottua mitään järkevää. Mutta nyt sanoin. Ehkä se johtui siitä kenelle sen sanoin. Hänessä oli nimittäin sitä jotain erikoista, mitä ei ollut kessään muussa kenet olin tavannut. Sanoin, että olin asiasta ihan varma, sillä enhän voisi mitenkään unohtaa hänen kaltaistaan kaunotarta. Hänet kerran tavattuani.
Hän hiukan punastui. Se oli, jotain niin fantastista. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina. Tämän jälkeen hän tiedusteli minulta, että missäköhän tämä tapaaminen oli mahtanut tapahtua. Kerroin hänelle tapaamisestamme Lyonin tanssiaisissa, joissa olin hänet ensikertaa tavannut Hän näytti hyvin imarrellulta siitä, että olin muistanut hänet niinkin pitkän ajan jälkeen. Olisin jutellut hänen kanssaan mielelläni pidempäänkin, mutta sitten hänen siskonsa veti hänet mukaansa ja he lähtivät ulos puutarhaan tapaamaan muita vieraita.
Olin hyvin iloinen siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin keskustellessani Rayonin kanssa. Olin pelännyt turhaan sitä, että olisin sanonut jotain todella typerää ja näin menettänyt kasvoni Rayonin silmissä. Pystyinkin esiintymään aivan normaalisti hänen läsnäollessaan. Tämän keskustelun jälkeen en uskaltautunut puhumaan Rayonin kanssa pitkään aikaan. Tämän keskustelun jälkeen en uskaltautunut vähään aikaan puhumaan kovinkaan paljoa Rayonin kanssa. Pelkäsin pilaavani kaiken jollain typerällä lausahduksella. Kävimme vain muutamia pieniä keskusteluja.
Mutta sohvalla istuessani, kuulin miten muut nuoret miehet puhuivat Rayonille. He olivat myöskin selvästi kiinnostuneita Rayonista. Minä pelästyin, että joku muu saattaisi kosia Rayonia ennen minua. Mitä jos Rayon suostuisikin jonkun heistä kosintaan? Mitä minä sitten tekisin ? Näitä kysymyksiä pikaisesti pohdittuani tein hätäisen päätöksen kosia Rayonia heti. Kysyin Rayonilta voisimmeko me puhua hetken kahdestaan. Hän suostui. Me menimme eteisaulaan puhumaan. Siellä saisimme olla rauhassa. Ei kai kukaan vielä ollut lähdössä kotiin, kun ruokaa ja viiniä oli vielä jäljellä. Siellä minä sitten tunnustin rakkauteni Rayon de Soleille ja esitin kosintani.
Rayon punastui jälleen. Mikä ihana näky se olikaan. Sitten hän hetken mietittyään suostui kosintaani. Se oli unelmieni täyttymys, mitä muuta voisin enää toivoakkaan. Mutta sitten hän sanoi, että asia ei ollut hänen päätettävissään, vaan minun pitäisi kysyä hänen kättään hänen holhoojaltaan monsieur Grandlappinilta. Ajattelin, että Grandlapin suostuisi varmasti. Olinhan ilmaissut hänelle jo, että olin hyvästä ja varakkaasta suvusta. Ja olinhan minä jo auttanut häntä kerran maksamaan pelivelkojaan, osoittaen näin, että olin rehti ja autoin mielelläni tuttujani. Mitä muuta hän voisi enää toivoa. Olin onneni kukkuloilla.
Mutta monsieur Grandlapinin suostuttelu kosintani hyväksymiseen osoittautuikin paljon vaikeammaksi kuin olin olettanutkaan. Hän ei tahtonut tehdä millään päätöstä. Viivytti sitä vain koko ajan pidempään. Sitten kaikki alkoi todella mennä päin seiniä. Tanssisalissa alkoivat tanssit ja minä tanssin hetken rauhallisesti Rayonin kanssa, kunnes hän yhtäkkiä huusi minulle, ettei voinut mennä naimisiin minun kanssani, koska en osannut tanssia. Ensin yllätyin ja sitten järkytyin eivät kai häät peruuntuisi sen takia, että en ollut kyllin hyvä tanssija Rayonille. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Täytyi olla jokin muu syy Rayonin käytökselle. Yritin kysyä häneltä, mikä oli hätänä. Siitä ei tullut mitään. Hän vain sanoi minulle, ettei hän voisi naida tanssitaidotonta miestä. Sanoin, että voisin opetella tanssimaan paremmin hänen mielikseen, mutta hän sanoi, ettei häistä tulisi kumminkaan mitään. Sitten hän käveli pois luotani.
En ymmärtänyt, mitä olin tehnyt väärin ja turvauduin lasiin helpottaakseni oloani. No, sillä oli tietenkin täysin vastainen vaikutus olooni. Aloin tuntea itseni vain ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Kun olin vaipunut jo aika syvälle epätoivoon, yhtäkkiä joku alkoi säntäillä ympäriinsä huudellen, että "Kreivitär dŽArcy on saanut myrkkyä!" Tämä se vielä puuttui. Sitten ihmiset alkoivat kulkea eteistä kohti. Menin katsomaan mitä oikein oli todella tapahtunut. Kreivitär makasi lattialla jonkun kannattelemana ja hän ei näyttänyt todellakaan terveeltä. Lähdin takaisin seurusteluhuoneeseen. Rayon oli myöskin menossa katsomaan kreivitärtä ja yritin estää häntä, sillä eihän sellainen näky sopinut hänen nähtäväkseen. Myöskin paroni Klinkerhoffen yritti estää häntä siinä, mutta kumminkin Rayon onnistuu jotenkin näkemään ruumiin; kreivitär oli jo kerinnyt poistua keskuudestamme, ja hän järkyttyi siitä ja rupesi itkemään. Haluaisin lohduttaa häntä, mutta en uskaltanut mennä niin lähelle häntä, sillä pelkäsin, että hän suuttuisi minulle uudelleen. Sitä minä vähiten olisin kaivannut sillä hetkellä.
Tämän jälkeen minä join vain lisää viiniä ja masennuin entistä enemmän. En muista siitä juuri muuta kuin masennuksen ja sen, että joku puukotti paroni de Carouselea. Kuulin myös jossain vaiheessa huhun, että paroni Adolf von Klinkerhoffeni palvelija olisi tehty jotain Rayonille. Yritin tiedustella asiaa Rayonilta ja Klinkerhoffenilta, mutta kumpikaan ei suostunut kertomaan minulle mitään, eikä myöskään monsieur Grandlapin ollut vielä suostunut tekemään päätöstään. Väitti vain tarvitsevansa lisää aikaa. Join hiukan lisää viiniä ja ajatukseni sumenivat entisestään. En enää osannut oikein hahmottaa mitään tapahtumia selvästi. Ajattelin, että täytyisi hiukan selvitä. Enhän minä näin voisi jatkaa. Istahdin sohvalle hetkeksi ja yritin selvittää ajatuksiani.
Sohvalla jo hetken istuskeltuani ja kun ajatukseni alkoivat jo hiukan selvitä, Varakreivi dŽArcy tuli luokseni ja tiedusteli minulta, että voisinko mahdollisesti viedä Rayonin nukkumaan. Rayon oli hänen mukaansa väsynyt eikä tahtonut enää pysyä tolpillaan. Vastasin tietenkin myöntävästi. Olin iloinen siitä, että varakreivi oli tullut kysymään juuri minua. Sitten menin Rayonin luokse ja pyysin häneltä kohteliaasti että saisin saattaa hänet nukkumaan. Hän yritti vakuutella, ettei ollut väsynyt ja että osaisi kyllä mennä yksinkin nukkumaan eikä tarvitsisi mitään saattajaa. Vaikka hän näytti selvästi väsyneeltä ja oli hän hiukan humalassakin. Saimme onneksi kreivin kanssa vakuutettua hänelle, että se olisi vain hänen omaksi edukseen, jos hän lähtisi nyt nukkumaan. Hän yritti lähteä itse kävelemään, mutta horjahti ja oli kaatua. Sain hänet onneksi kiinni ennen kuin hän ehti kaatua ja lähdin taluttamaan häntä kohti makuuhuoneita, jottei hän vain kaatuisi ja loukkaisi itseään. Ohitin matkalla Desiréen ja pyysin häntä saattamaan sisartaan kanssani yöpuulle. Kun olimme vieneet Rayonin makuuhuoneeseen, ajattelin poistua huoneesta ja jättääkseni hänet nukkumaan rauhassa yöuntaan.
Sitten Desirée pyysi yllätyksekseni minua jäämään yöksi vahtimaan hänen sisartaan , ettei Rayonille tapahtuisi vain mitään yön aikana. Kun vastasin myöntäväsi, Desirée lähti huoneesta ja jätti meidät kahden. Istuuduin sängyn vieressä olevalle tuolille ja päätin vahtia siitä koko yön Rayonin unta. Vilkaisin sattumalta hänen kasvojaan. Kuinka suloiselta hän näyttikään nukkuessaan. Sitten väsymys alkoi painaa jo minuakin ja olin jo vähällä nukahtaa, kun Rayon yhtäkkiä säpsähti hereille. Pelästyin hiukan. En kai minä vain ollut herättänyt häntä. Hän sanoi nähneensä kaameaa unta. Painoin hänet olkaani vasten ja lohdutin häntä. Sanoin hänelle, että se oli ollut vain unta ja kaikki oli nyt hyvin.
Hetken kyynelehdittyään Rayon rauhoittui ja kohta hän olikin uudelleen unten mailla. Istuuduin takaisin tuolille. Vähän ajan kuluttua. muut juhlijat alkoivat metelöidä huoneen ulkopuolella. Kävin sanomassa heille, että voisivat olla hiukan hiljempaa tai mennä edes johonkin muualle meuhkaamaan, jos se kerran oli välttämätöntä. Tämän jälkeen istahdin jälleen takaisin tuolille. Istuin hetken aloillani, mutta vähitellen luomeni alkoivat tuntua koko ajan raskaammilta ja raskaammilta enkä tahtonut enää pysyä enää millään hereillä.
Ilmeisesti olin lopulta nukahtanut jossain vaiheessa yötä, sillä aamulla heräsin siihen, että Rayon kyseli minulta mitä minä tein hänen makuuhuoneessaan. Sanoin hänelle, että hänen sisarensa oli pyytänyt minua jäämään yöksi valvomaan hänen untaan. Sen jälkeen hän valitti päänsärkyä ja pyysi minua sulkemaan verhot. Olihan tämä ymmärrettävää. Hän oli ollut edellisenä iltana aika humalassa ja päänsärky seuraavana aamuna on tästä hyvin usein seurauksena. Verhot suljettuani hän tiedusteli minulta, mitä edellisenä iltana oli oikein tapahtunut. Kerroin hänelle muutamia pääkohtia edellisen illan tapahtumista ja sitten vakuutin, ettei mitään ollut todellakaan tapahtunut yön aikana hänen makuuhuoneessaan. Hän näytti järkyttyvän koko ajatuksesta, että jotain olisi todellakin voinut tapahtua.
Sitten lähdin kysymään lääkäriltä lääkettä Rayonin päänsärkyyn ja samalla tutkimaan, jos jotain mielenkiintoista olisi tapahtunut nukkuessani. Tapasin taloon tulleen arkkitehdin. Ensin tosin luulin häntä lääkäriksi, mutta hän korjasi pikaisesti erehdykseni. Juttelimme niitä näitä ja sain selville muun muassa, että hän oli töissä Marseillen keskustassa. Myös Rayon tuli mukaan keskusteluun, jossain vaiheessa. En tosin muista tarkalleen ottaen, missä vaiheessa. Johtuen pääni sen hetkisestä sekavasta tilasta. En ollut vielä oikein herännyt.
Kävin myös jossain vaiheessa kysymässä lääkäriltä lääkettä päänsärkyyn, mutta hän sanoi ettei tiennyt sellaista lääkkeettä edes olevan olemassa. Olipa tosi hyödyllinen lääkäri, kun ei osannut määrätä edes lääkettä päänsärkyyn.
Huomasin myöskin Rayonin sedän monsieur Grandlapinin kaikonneen paikalta. No ei siitä mitään haittaa ollut. Oli päättänyt naida Rayonin joka tapauksessa piittaamatta siitä, mitä mieltä hänen setänsä oli asiasta. Tämä äkillinen paikalta poistuminen, ilman ilmoittamista asiasta, tosin hiukan kummastutti. Sitten jälkeen tein sitten teon, josta olen hiukan häpeissäni. Olin edelleen huolissani siitä, mitä paroni Klinkerhoffenin palvelija oli tehnyt tulevan morsiameni huoneessa edellisenä iltana. Ja kun sitten kuulin, että Rayon oli käynyt ripittäytymässä papille. Minä yritin lahjoa papin kertomaan, mitä Rayon oli kertonut hänelle rippiytyessään. Pappi suuttui minulle pahan päiväisesti. Onnekseni ei tehnyt siitä ilmoitusta kirkolle. Muuten en varmaan olisi koskaan pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Tämän jälkeen söimme aamupalaa. Mikä oli aivan mainio.
Kävin myös keskustelemassa arkkitehdin kanssa kartanon rakentamisesta juuri ostamille tiloilleni. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä saa nämä muut asia tuntumaan niin mitättömiltä. Rayon suostui kosintaani. Hän teki sen, kun olin ensin keskustellut hänen kanssaan kahden ja sanonut rakastavani häntä.
Tämä oli ehdottomasti merkittävin sen astisen elämäni tapahtumista. Rayon oli suostunut kosintaani. Tunne, jonka tunsin heti tämän jälkeen, oli aivan sanoi kuvailematon. Se täytyy tunte tietääkseen, millainen se on. Onnea, pelkoa ja helpotusta sekä rakkautta sekaisin yhdessä tunteessa.
Menimme heti ilmoittamaan kihlauksestamme kreiville, joka kertoi asiasta muille paikallaolijoille. Sitten tanssimme eikä Rayon keksinyt mitään moitittavaa tanssimisseni.
|
Rokokoolarppi 3 - Yleinen tiedote Rokokoolarppi 3 - Juonikaavio Rokokoolarppi 3 - Hahmot Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle Takaisin pääsivulle |
|