Tiedemieslarppi / Infiltraatio 1 - Hahmot
Tiedemieslarppi / Infiltraatio 1 - Rodut
Tiedemieslarppi / Infiltraatio 1 - Cytomorfocus Nislicus -projekti
Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle
Takaisin pääsivulle
Olin siis tämä murtomaahiihtoa fanaattisesti suosiva ruotsalaisdosentti. Olinkin ainoa suomea puhumaton tiedemies, ja asia harmittikin minua hieman pelin alkaessa. Tulin kuitenkin kohtalaisen hyvin toimeen muiden kanssa, ja sittemmin minusta oli mukavaa, kun saatoin ihmisten sekoillessa toikkaroida sanoen "What's happening?" tai "Oh, is something happening? I didn't even notice."
Muut tiedemiehet ja -naiset olivat työstäni vaihtelevan kiinnostuneita, mutta erityistä mielenkiintoa osoitti biologian professori Pentti Eronen. Sitten joidenkin ihmisten alettua valittaa päänsärkyä tai käyttäytyä suorastaan epäjohdonmukaisesti prof. Eronen pyysi minua keskustelemaan työstäni privaatimmissa olosuhteissa pohjakerroksen tiloissa.
Taisin lyödä pääni johonkin, ja makasin hetken tajuttomana pimeässä. Virottuani päätäni jomotti voimakkaasti. Oletin sen johtuvan kolauksesta, ja parin minuutin kuluttua kipu jo hellitti. Mutta hetken perästä se iski uudestaan entistä ankarammin, minua alkoi suorastaan pyörryttää. Kävin juomassa hieman vettä, ja pian jomotus taas lakkasi. Oloni kohentui huomattavasti, tunsin itseni pirteämmäksi kuin aiemmin.
Jonkin ajan kuluttua jokin alkoi kuitenkin häiritsemään, ajatus ei oikein kulkenut ja kaikki olivat kauhean epäystävällisiä minua kohtaan. Pian alkoikin tuskallinen kipu vatsassani, erityisesti navan lähettyvillä.
Kipu jotenkin haipui, en huomannut sitä enää, oloni oli jotenkin turta. Koko ympäristöni vaikutti varsin tympeältä. Tunnelma illallisilla oli latistunut todella nollaan. Isäntää ei näkynyt missään, ja mielenkiintoni kaikkea keskustelua kohtaan lopahti.
Ja siinä sitä oltiin: prof. Erosen avaaman oven takana pienessä huoneessa lojui herra Sarvela perheineen teurastettuna, verta oli kaikkialla. Hampurilaisen tietoisuudellani en reagoinut näkymään mitenkään. Kuuntelin välinpitämättömästi prof. Erosen ääntä, joka selosti näiden ruumiiden toimivan oivallisena ruokavarastonamme, ja seuraten professorin esimerkkiä polvistuin lähimmän ruumiin ylle ja aloin raastaa siitä irti mitä vain syötäväkseni sain.
Pyyhittyäni suupieleni palasin alakertaan ja sulauduin taas porukkaan. Hain keskustelukumppania, uhria, jonka päähän iskisin lonkeroni. Olin juuri valinnut solutettavan kohteeni, kun kaikki sekosivat: joku oli löytänyt Sarvelan perheen jäännökset. Kaikki ryntäsivät yläkertaan, mutta kohteeni, professori Taina Halva, jäi kilpajuoksussa jälkimmäisten joukkoon. Tartuin häntä käsivarresta: "Kuulkaa, teidän pitäisi ehkä tietää jotain..." -ja bonk! Siisti päänkolautus ovenkulmaan, ja potilas oli preparoitu. Suoritin lonkerotoimenpiteen ja tartutin burgerin hänen päähänsä.
Seuraavaksi bileet alkoivat mennä toden teolla kaoottisiksi, kun muutamat vieraat tekivät ruumislöydöstä "leipää ja sirkushuveja". Heiluin ympäriinsä kiinnittämättä paljoakaan huomiota tapahtumiin. Tapahtumien tuoksinassa yritin houkutella herra Vepsälän ansaan, mutta kuinkas sitten kävikään...
Istuskelin lokoisasti replikani ohjaamossa ja katselin monitoreista, kun dosentti Selinin alkuperäinen, joskin humanaburgerin dominoima ruumis nakattiin ikkunasta ulos. Palasin alakertaan jokseenkin epätietoisena tapahtumista. Olohuoneen lattialla lojui muutama henkilö sidottuina. Paikalle saapui joku poliisimies aggressiivisesti asettaan heilutellen. Sivummalla herra Vepsälä sai jonkin pyörtymiskohtauksen, ja pyysin dosentti Turusta kanssani kantamaan herra Vepsälä alakertaan lepäämään, tarkoituksenani eliminoida ja korvata Turunen. Tämä kuitenkin liukeni jonnekin muualle.
Palasin olohuoneeseen ja aloin taas tähystää jotakuta korvattavaa. Silloin paikalle syöksyi poliisin karhukopla täysin yllättäen ja pidättivät kaikki. Siihen loppui sen illan hauskanpito.
--
En tiedä, onko debriiffini aivan korrekti, mitä tulee yleisempiin tapahtumiin, mutta uskoisin ainakin oman osani olevan oikein. Ylimaallisen kuivista larpin ideaselostuksesta ja hahmobriiffistäni oletin peliltä kyllä etukäteen jotain täydellisen absurdia käännettä, mutten edes uskaltanut kuvitella, mitä GM:t olisivatkaan keksineet päämme menoksi. Tämä oli kieltämättä enemmän kuin arvelinkaan, ja päättömästä lystistä suurkiitos pelin kirjoittajille.
Olin Ilar Tarka, virolainen lahjakas (ja nuori) tutkija, joka tutki Hannes Sarvelan tiedemiesryhmässä sikiön munuaisen kehitystä. Olin yksi niistä harvoista hahmoista, joiden kielivalikoimaan ei kuulunut suomea, ja kun sitä paitsi en tuntenut muista illalliselle saapuneista muita kuin Marten Saaron (työtovereistani toinen oli unohtunut ja toinen syöty), jäin jonkin verran sivuun larpin alussa. Tämä osoittautui myöhemmin eduksi.
No, larpeissa on yleensä yllin kyllin aikaa, ja niin minäkin ehdin aloittaa monta mielenkiintoista keskustelua, ennen kuin Saaron toistuvat vihjaukset "jotain on vialla, löysin Hanneksen vuoteelta hampurilaista esittävän piirroksen", "jotain on vialla, vessassa ei ole paperia" alkoivat häiritä tajuntaani. Sitten huomasin, että ympärillä olevat ihmiset todella käyttäytyivät hieman omituisesti. Älysin heti, että nislicus-tutkimusprojektin tutkijat olivat päättäneet tehdä koko tiedemiesporukasta koekanejaan. Teoria oli virheellinen mutta oikeaan suuntaan.
Sitä mukaa, kun vihjeitä tippui, tulin ajatelleeksi tauteja, hypnoottisia laitteita, leviäviä zombie-kantoja ja ties mitä. Niin hullun paranoideja kuin teoriani olivatkin, ne osoittautuivat yllättävän paikkansapitäviksi, kun humanaburger-lahkon älykääpiöt lähtivät kiskomaan minua kellariin (epäilyttävää, epätiedemiesmäistä käytöstä). Koska olin viettänyt suurimman osan aikaani ruokaa ja teetä laittaessani, olin siinä vaiheessa viimeinen alieniksi käännyttämättä jäänyt ihminen, ja sellaiseksi myös jäin. Humanaburgerit nimittäin säikäyttivät minut hyiseen yöhön, jossa ensimmäinen roolini loppui - kellarin ikkunoista vakoilemista ja kännykkäsoittoa poliiseille lukuun ottamatta (offgame; sovittuja).
Toinen roolini oli ihmisten poliisina. Humanaburgerin keskuksiin käännetyt hätänumerosoitot olivat tuottaneet paikalle jo yhden alien-poliisin, ja niinpä ihmispoliisin paikalle saapuessa alien-poliisi oli kovaa vauhtia hoitelemassa hankaluuksia (eli pesiä ja hiiriä) pois tieltä. Huomasin siis sekaisen olevassa talossa aseen kanssa hilluvan tyypin, ja tulkitsin tietysti velvollisuudekseni pistää pyssymiehen aisoihin. Kuulusteluita ei koskaan pelattu; niiden rekonstruoiminen voisi osoittautua mielenkiintoiseksi.
Poliisit huomasivat, mahdollisesti kuulusteluista, että jutussa oli enemmänkin mätää... mutta toista poliisihyökkäystä ei ehditty tehdä, ennen kuin larppi loppui ja lahkojen edustajat laskettiin. Sääli. Mutta sainpa ainakin tietää, mistä oli ollut kysymys - ihmiseksi jääneenä tietouteni paikalla riehuneista alien-lahkoista ei ollut kovinkaan lavea l. laaja.
Humanaburgerin äijät olivat jo ennen larpin alkua tehneet temput hra. Tossavaiselle. Professorimme oli käynyt Hanneksen talossa aiemminkin, mutta esitti olevansa ensikertalainen. Hän oli myös tehnyt lapun, joka sanoi Hanneksen lähteneen kauppaan. Mutta, itse kuvaukseen, mitä tapahtui..
Saavuin Hanneksen talolle pappamopedillani, koska ajattelin, että se sopisi 60-vuotiaan imagoon. Astuin sisään taloon, ja olin huomaavinani Hanneksen olevan kaupassa käymässä. Hähähää, typerykset menivät lankaan. Kävin syömässä, ja sitten palasin tutustumaan ihmisiin.
Hetken jutustelun jälkeen pyysin sitä helsinkiläistä biologian professoria, Pentti Erosta, ”jutustelemaan”. Ensin vähän jotain juubasimme jotain siitä yliopistojen rahoituksesta, kunnes huomasin että joku on tulossa. Se nyt oli ihan kusetusta, pääsin vain Pentin taakse, ja otin käteeni jonkun painavan esineen hänen takanaan olleesta hyllystä, jolla kajautin äijää kalloon. Sitten hampuriloin sen, ja menin kuikuilemaan käytäviin.
Hetken kuluttua törmäsin Tiina Fåhlgreniin, joka näytti olevan jossain määrin sekaisin. Ajattelin sitten hampuriloida tämänkin, minkä hetken kuluttua teinkin. Sen jälkeen jotain kiertelin, kunnes tapasin Auran uudestaan, hän kysyi, josko voisi tehdä minulle pikku testin. Homma kesti muutaman kymmentä sekuntia, jolloin pääsin pois naisen kynsistä. Tällä hetkellä hän ei ainakaan käsittääkseni ollut vielä burgerimassaa.
Epäilysten välttämiseksi palasin alakertaan juttelemaan. Ihmiset eivät jostain syystä olleet kiinnostuneita liaaniprojektistani, kaikki vain halusivat keskustella rahoituksesta... Sitten yhtäkkiä minulle tuli äkillisiä lihaskouristuksia. Aallot kulkivat selkääni ylös ja alas, ja sen jälkeen KAIKKI lihakseni jännittyivät ja taas löystyivät, kaaduin maahan. Toivuin tästä nopeasti, mutta sen jälkeen ääneni alkoi heittelehtiä aivan sekopäisesti. Vuorotellen nopeutui ja hidastui, nousi ja laski. Ihmiset katsoivat µminua epäillen voimakkaasti. Sitten tipahdin ja vaivuin koomaan.
Herätessäni tunsin itseni kuin uudeksi ... ihmiseksi? Olin osa Pesää. Tunsin voimistuvani, tulevani viisaammaksi, laajenin. Olo oli aivan mahtava, mutta tunnuin varmaan muista ihmisistä vähän poissaolevalta tuijotellessani seiniä ja kuunnellessani niitä kaikkia mahtavia asioita, jotka tulvivat päähäni. Vähitellen voimistuin entisestään, ja sain uusia voimia, joilla pystyisin toteuttamaan tahtoani paremmin.
Tämän jälkeen otin nti. Fåhlgrenin uudestaan Pesän jäseneksi ja muutaman muunkin. Sitten alkoi hirveä rallaaminen ympäri taloa, kun hra. Eronen ja nti. Sade riehuivat raijaten Kukka Sariolan ruumista mukanaan. Tätä kaikkea ennen oli siis Sariolan ruumiit löydetty. He pakenivat muutaman panttivangin kanssa kellariin, minne minäkin ryntäsin. Käytin visiokykyäni ja tukin toisen tien metallilaatalla, mikä tietenkin oli vain silmänlumetta, mutta eiväthän he sitä tienneet. Sitten hyppäsin metallilaatan läpi ja iskin molempia burgeriaivoja kuonoon. Mätkin niitä hetken, jonka jälkeen köytimme tappajat ja kärräsimme heidät olohuoneen lattialle ja soitimme poliisit.
Poliisi tulikin hetken kuluttua, mutta mies oli kaikinpuolin outo ja vapautti ne burgeriaivotkin. Hetken kuluttua toinenkin poliisi tuli, ja otti ensimmäisen mukaansa. Kesti vielä hetko, kunnes poliisin Karhukopla rynni sisään ja pidätti kaikki. Tiedä nyt sitten miten tässä käy, mutta Pesä selviää kyllä... Pesä selviää aina.
Tulin Hannes Sarvelan kotiin samalla taksilla Pentti Erosen ja biologimieheni Heikki Räsäsen kanssa. Olin mainiolla tuulella antoisan seminaarin jälkeen ja puhkuin intoa päästä keskustelemaan kolleegoitteni kanssa tutkimuksista sekä tietysti viime aikoina ilmenneestä vinoutuneesta suhtautumisesta tieteen pelisääntöjä kohtaan.
Hannes Sarvela ei ollut kotona, mutta ovi oli auki ja Sarvela oli jättänyt lapun, jossa kertoi olevansa kaupassa. Talossa olivat kuitenkin dosentti Tossavainen Turusta ja Hannes Sarvelan kummallisen näköinen koira. Pian muutkin vieraat ilmaantuivat paikalle.
Eipä aikaakaan, kun olin uppoutunut mielenkiintoiseen keskusteluun tieteen rahoituksesta Satu Kuusisen, Riina Himasen ja Tiina Fåhlgrenin kanssa. He tuntuivat olevan huolestuneita gradujen sponsoroinnista, aivan kuten minäkin, ja valmiita tekemään asialle jotakin. Sain myös asiantuntevaa tietoa vastaavasta tilanteesta Ruotsissa keskustellessani anatomi Kalle Selinin kanssa.
Hän ei tuntunut ymmärtävän ongelman ydintä, eikä vajavainen ruotsintaitoni riittänyt hänen vakuuttamiseensa. Ikävä kyllä en osannut selittää hänelle, että tieteen tehtävä on palvella koko ihmiskuntaa matkalla kohti parempaa maailmaa. Satu Kuusisen ja Riina Himasen mainioista ideoista huolimatta keskustelumme eivät ottaneet edistyäkseen, ja muut vieraat kiinnittivät huomiota kaiken maailman epäolennaisuuksiin. Hannes Sarvelaa ei kuulunut paikalle, ja varsinkin Marten Saaroa se tuntui huolestuttavan kovasti.
Hän oli tohkeissaan Hannes Sarvelan vuoteelta löytyneestä kerroshampurilaisen kuvasta, kun aikaisemmin illalla keskustellessamme hän oli sanonut, ettei ole lainkaan huolissaan gradujen yrityssponsoreista tai muunlaisesta tieteen pelisääntöjen rikkomisesta.
Aloin epäillä miehen olevan liian stressaantunut. Muutkin alkoivat käyttäytyä kummallisesti - valittelivat päänsärkyä ja sitä rataa. Mart Saarma epäili jotakin epidemiaa, mutta eihän niin epävakaaseen tilaan joutuneen miehen mielipidettä voi ottaa vakavasti. Epäilin jotakin pahempaa. Kaikista kummallisin oli nimittäin Hannes Sarvelan koira.
Arvelin, että mutaatioita tutkivalla miehellä saattaisi hyvinkin olla talossaan mutanttikoira. Pyysin Heikkiä tutkimaan asiaa, mutta hän väitti koiran olevan normaali. Hän oli muutenkin ollut kumman poissaoleva koko illan. Käännyin Kalle Selinin puoleen. Hän sanoi, ettei voi arvioida asiaa, koska tutki työssään lähinnä kirjoittamisesta aiheutuvia käden rasitusvammoja eikä tunne lainkaan koirien anatomiaa.
Aloin suuttua toden teolla. "Och fan också! Det finns inte någon stor skillnad mellan hundens och människans anatomi! Är ni en skojare, herr Selin?" puhisin. Röyhkeillä syytöksilläni ei ollut mitään silminnähtävää vaikutusta herra Seliniin, joten minun täytyi tutkia asiaa oma-aloitteisesti. Sain selville sen verran, että koiran syljen pH-arvo oli epäilyttävän alhainen.
Unohdin kuitenkin nämä ongelmat, kun Tiina Fåhlgren tuli puhumaan minulle hiukkaskiihdyttimistä. Muistan yrittäneeni selittää hänelle, miksi Helsingissä ei tarvita uutta hiukkaskiihdytintä. En ymmärrä, mitä sitten tapahtui - seuraavaksi muistan herääväni kellariin vievässä portaikossa pää todella kipeänä. Otin itse valmistamaani särkylääkettä, ja eipä aikaakaan kun päänsärky hellitti kokonaan. Pian aloin tosin saada oireita, joita epäilin särkylääkkeen sivuvaikutuksiksi. Minulla oli lievästi vainoharhaisia ja angstisia ajatuksia, ja vatsanikin tuli kipeäksi.
Kaikki oli kovin sekavaa, mutta muistan saaneeni paniikinomaisen reaktion, kun Tossavainen yritti viedä minut yläkertaan keskustelemaan tutkimusteni rahoituksesta. Juoksin kirkuen keittiön läpi, mutta siinä vaiheessa kaikki olivat jo niin kummallisia, että käytökseni ei tuntunut ihmetyttävän heitä lainkaan. Pian häiritsevät ajatukset ja pahoinvointikin menivät ohi, ja tajusin, ettei millään ole mitään väliä. Sitten sekin helpotti. Minulle tuli mukavan tyhmä olo ja huomasin kaksi lonkeroa vatsassani. Äkkiä minussa tapahtunut muodonmuutos tuntui yhtä arkipäiväiseltä ja itsestäänselvältä kuin se, että maito on valkoista ja appelsiinimehu keltaista. Aivan niin, minusta oli tullut Humanaburger corporations-alihankkijarodun edustaja.
Asettelin lonkeroni sievästi piiloon ja lähdin etsimään ihmisiä, jotka voisin muuttaa kaltaisikseni. Tossavainen halusi jatkaa keskusteluamme rahoituksesta, ja sehän sopi. Eipä sillä että rahoitus minua olisi kiinnostanut. Millään muulla kuin Tossavaisen poimuisilla, turhia ajatuksia kihisevillä aivoilla, joiden maun jo aavistin kielelläni, ei ollut merkitystä. Miksi olin tyytynyt eläinten lihaan niin monet vuodet?
Ruoansulatukseni huusi hermokudosta! Yritin tainnuttaa Tossavaisen, mutta hän torjui iskuni ja alkoi puhua kummallisia. (Huom. Sampo käyttää tässä selvästi hyväkseen fyysistä ylivoimaansa. Onko tämä moraalisesti hyväksyttävää?) Hän halusi tehdä minulla kokeen. Minulle tuli kummallinen olo ja suostuin. Kokeessa ei ollut mitään kummallista. Hän piti vähän aikaa päätäni käsiensä välissä ja selitti, että minulla ei ollut mitään pelättävää. Menin pois toivoen, että löytäisin jonkun heikomman uhrin.
Kohta minulla alkoi olla kummallisia tuntemuksia. Tuntohäiriöitä käsissä ja jaloissa, säännöllisesti toistuvia lihaskouristuksia ensin raajoissa ja sitten koko ruumiissa, näkö- ja kuulohäiriöitä... Näiden mentyä ohi jopa ääneni sävelkorkeus alkoi puhuessa vaihdella todella kummallisesti. Sitten kai pyörryin.
Hetkisen kuluttua heräsin jo toisen kerran illan aikana lattialta muistamatta aivan tarkkaan lähimenneisyyden tapahtumia. Muistini alkoi palailla pätkittäin, ja pian kaikki kirkastui! Tajusin olevani yhtä koko Maapallon kanssa. Voi kyllä, en häpeä tunnustaa sitä: Pesä oli löytänyt minut! Saisin osana tuota kollektiivista mieltä olla mukana pelastamassa maailmaa! Yläpuolellani näin professori Wahlgrenin, Satu Kuusisen ja muutamien muiden kasvot. Kaikki hymyilivät minulle lempeästi. Tajusin heidän olevan kaltaisiani ja hymyilin autuaasti takaisin.
Järjestyksessä toisen muutosprosessini ollessa käynnissä oli tapahtunut kummia. Hannes Sarvela ja hänen perheensä oli löydetty murhattuina yläkerrasta. Tajusin sen olevan lonkerovatsojen työtä. Kummallista tapauksessa oli se, että Pentti Eronen ja se helsinkiläinen biologitytteli, Sade nimeltään, yrittivät ryöstää Hannes Sarvelan tyttären ruumiin ja ilmeisesti syödä sen. Päättelimme heidän tulleen hulluiksi ja ajoimme heitä takaa kellariin. Vangitsimme heidät Tossavaisen johdolla ja raahasimme olohuoneen lattialle odottamaan jatkokäsittelyä.
Sillä välin Marten Saaro oli soittanut paikalle poliisit, ja kohta joku uhkaavan oloinen miekkonen marssikin sisään ovesta. Tilanne ei tuntunut kehittyävn juuri mihinkään suuntaan, joten kiinnitin huomioni oululaiseen biokemistiin nimeltä Vepsäläinen, joka oli selvästi muuttumassa humanapurilaiseksi.. Päätimme Kalle Selinin kanssa raahata hänet kellariin. Aioin tietysti tehdä Selinistä kaltaiseni ja sitten häiriköidä Vepsäläisen muutosprosessia parhaani mukaan.
Selin kutenkin pakeni, ja minä menin perässä. Kun tulin takaisin ylös, näin poliisin ja jonkun toisen miehen, joka myös väitti olevansa poliisi, osoittelemassa toisiaan aseilla ovensuussa. Viimeksi tullut poliisi vei ensimmäisen pois kovin ottein, ja vähän ajan kuluttua tuli lisää poliiseja ja kaikki pidätettiin.
LEIKKAAVA, YLLÄTTÄVÄ, DRAMAATTINEN, KYSYMYKSIÄ HERÄTTÄVÄ LOPPU
Seminaariin tuleminen oli ollut jonkinmoista ajanhukkaa. Taas nämä tärkeilevät 'uuden aallon' tutkijat olivat selittäneet elämisen ja olemisen kannalta kohtalaisen turhanpäiväisiä asioita.
Olin kuitenkin päättänyt silti osallistua seminaarin päätteeksi järjestetylle illalliselle, jospa vaikka saisin tässä hieman epävirallisemmassa ympäristössä ihmisiä omalle perinteistä biologista tutkimusta kannattavalle kannalleni, olihan mukana johtavia biologeja muistakin yliopistoista. Varsinkin nyt, kun Cytomorfocus Nislicus -projektissa suurimmat läpimurrot oli tehty perinteisen biologian saralla ajattelin, että minulla on hyvää materiaalia keskusteluihin. Halusin myös tietenkin olla solidaarinen työkumppaneitani Terhi Sadetta ja Heikki Räsästä kohtaan, jotka olivat ilmoittaneet ainakin tulevansa.
Saavuimme paikalle taksilla ensimmäisinä, tosin sisään astuessamme pihaan kurvasi jo pari muutakin taksia. Huomasimme heti ovessa lapun, jossa Hannes Sarvela kertoi olevansa kaupassa ja että meidän pitäisi vain asettua taloksi. Pidin tätä heti kummallisena, kyllähän nyt isännän pitäisi olla vieraitaan vastassa, vaikka kyseessä olikin epävirallinen illallinen.
Kaikki muut näyttivät kuitenkin viittaavan kintaalla koko asialle, joten päätin minäkin sitten etsiytyä mukavalle tuolille odottelemaan virkistäviä tieteellisiä keskusteluita, joita toivoin illan aikana tarjoutuvan.
Alun tutustumishössäkän jälkeen tarjoutuikin minulle heti mahdollisuus jutella arvoisan kollegani Turun yliopistosta, Henri Tossavaisen kanssa. Henri johdatti minut yläkerran tyhjään huoneeseen ja keskustelu kääntyi Helsingin matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan rahoitusongelmiin. Muistaakseni hän kysyi minulta, oliko mielestäni mahdollista, että Helsingin yliopiston rahoituskaavasta otettaisiin mallia muihinkin yliopistoihin. Mutta sen jälkeen tapahtui jotakin outoa, taisin menettää tajuntani.
Heräsin yhtäkkiä samassa huoneessa, mutta valot olivat pimeinä ja Henri Tossavaista ei näkynyt missään. Aloin myös tuntea orastavia migreenin oireita. Hoipuin alas keskikerrokseen, jossa Henriltä tiedusteltuani sain tietää, että olin yhtäkkiä vain nukahtanut ja että Henri oli katsonut parhaaksi vain jättää minut rauhaan.
Päänsärkyni vain yltyi ja yritin kysellä ihmisiltä särkylääkettä itselleni. Aina niin päivänpaisteinen Terhikin huolestui yhtäkkisestä kohtauksestani. Helsingin Yliopiston biotekniikan laitoksen johtaja Marten Saaro onnistui jostakin löytämään minulle päänsärkylääkettä ja särky alkoi helpottaa.
Otin vähän aikaa rauhallisesti ja keskustelin jotain turhanpäiväistä yliopiston rahoituksesta. Itseasiassa asia ei niin paljon minua kiinnostanut, biologiaan rahoja oli uudenkin rahoitusmallin mukaan tulossa ihan riittävästi. Päätin jättää mainitsematta, että juuri biotekniikka ja biokemiahan kokoajan tarvitsevat muka uusia laitteita ja vievät täysin ylimitoitetun osan matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan kokonaisbudjetista.
Huonovointisuus ei vain tuntunut jättävän minua rauhaan. Päänsärkyni palasi entistä voimakkaampana ja minua alkoi jo pyörryttääkin. Kohtaus meni kuitenkin kohtalaisen nopeasti ohi ja yhtäkkiä tunsin itseni taas oikein terveeksi ja elinvoimaiseksi. Kiinnostavaa miten vanhakin elimistö voi tarpeen tullen tuottaa lisää energiaa.
Uusien voimieni turvin kävin keskusteluja useiden eri ihmisten kanssa, joille esittelin projektiamme. Heistä muistan erityisesti Calle Selinin, jonka selitykset murtomaahiihdon lihasrasituksista kuulostivat itseasiassa aika hupaisilta ja biotekniikan tutkijan Ilar Tarkan, joka oli mielestäni harvinaisen tyhmä ja epämiellyttävä ihminen. Hän ei edes tuntunut tietävän oman laitoksensa asioita ja luuli vielä, että Parkinsonin tauti on läheisessä yhteydessä sikiökehitykseen. Lisäksi hän oli kokoajan kyselemässä minulta bioteknisistä projekteista. Toivoin hänen jo tajuavan vihjeen, etten minä ollut kiinnostunut siitä alasta, mutta ei.
Tämän jälkeen minua ei oikeastaan enää huvittanut puhua muidenkaan kanssa, mitä nyt kerran selitin jollekin naistutkijalle taas projektiamme, mutta tämäkin kuunteli selvästi vain velvollisuudentunnosta.
Vatsanikin kipeytyi, olisikohan ollut se teen nauttiminen tyhjään vatsaan. Missähän olivat ne ruokatarjoomukset? Aloin minäkin jo vähän huolestua Hannes Sarvelan poissaolosta.
Mutta sitten en taas jaksanut ajatella sitäkään. Päivä oli jo pilalla. Millään ei ollut enää oikeastaan väliä.
Heräsin uuteen tietoisuuteeni. Olin Humanaburger -alihankkijarodun jäsen. Tiesin tarkoitukseni ja toteuttaisin sen ilolla, mutten vielä ollut siihen kykenevä. En sitten koskaan ehtinyt ajaa perinteisen biologian asemaa kunnolla, mutta eihän sillä ollut mitään väliä enää.
Kuin vastasyntynyt lapsi kaipasin jotain tukea ja selkoa uudesta maailmastani ja olemuksestani. Tosin kaikkein päällimmäisenä tunteistani oli alkukantainen NÄLKÄ. Millään muulla ei ollut väliä. Purin syntymäturhautumistani piirtelemällä paperille, mutta mieleeni tuli vain nälkää ja hampurilaisia.
Ahdinkoni loppui, kun Henri Tossavainen tuli kertomaan minulle, että ymmärsi ongelmani ja tietäisi ratkaisun. Tiesin heti, että hänkin oli minun kaltaiseni ja tunsin sisimmässäni suurta riemua. Henri näyttikin minulle yläkerrassa sijainneen huoneen, jonne veljemme Hannes Sarvela oli yhteisen hyvän nimessä teurastanut itsensä ja perheensä ruokavaroiksemme. Kävin innokkaasti kiinni lihaan ja Henri teki samoin.
Vierailin myöhemminkin useasti tuossa huoneessa, se toi aina niin paljon uutta voimaa minuun. Palasin alas ja poimin heti joukosta Calle Selinin. Piruparka oli varmaan iloinen, kun joku kerrankin halusi tietää lisää murtomaahiihdon lihasrasituksesta. Johdatin Callen alakerran pimeään tilaan ja hieman amatöörimäisesti sain tämän kolkattua. Lonkeroni kävivät vinhaa tahtia ja parin minuutin kuluttua kun autoin hieman huonovointisen Callen takaisin pystyyn, hän kun oli lyönyt päänsä pimeässä, oli hän jo mukavasti matkalla samaan Humanaburger -alihankkijarodun jäsenenä kokemaani autuuteen.
Jonkin ajan kuluttua olin valinnut jo seuraavan tulevan toverini. Alaiseni Terhi Sade oli juuri sopiva ehdokas ja johdatin hänetkin alakertaan. Hän kuitenkin epäili jo jotain ja jouduin kolkkaamaan hänet takaapäin valoisalla alueella ja kiireesti raahaamaan pimeään. Lonkeroni tekivät taas työnsä vikkelään, mutta sitten yhtäkkiä alakerran käytävän ovelta, jossa suoritin toimenpidettäni, kuului ääntä ja jouduin jättämään Terhin ilman valvontaa. Ovella oli Marten Saaro, joka kummeksui oleiluani pimeässä. Sanoin vain tutkiskelleeni paikkoja, jonka Marten ilmeisesti uskoi, koska tuli kanssani ylös.
Tämän jälkeen vain keskityin seuraamaan 'lapsieni' kehitystä ja heidän saavuttaessaan tietoisuuden tutustutin kummatkin vuorollaan yläkerran herkkuvarastoon. Sitten vain tapahtuikin todella huono käänne. Juuri kun olin viemässä Terhiä aterioimaan oikein kunnolla tuli Henri keskustelemaan kanssani. Hän oli muuttunut. Paikalla oli toinenkin ulkoavaruudesta tullut rotu, Pesä, joka oli salakavalasti hänet kaapannut. Hän yritti taivuttaa minut yhteistyöhön Pesän kanssa selvillä valheilla.
Yritin ottaa hänet kiinni ja kolkata hänet, mutta hän ehti juosta alakertaan ja huutaa kaikille, että Sariolan perheen ruumiit oli löydetty. Esitin tietysti kauhistunutta, mutta samalla alkoi sekä minun, että mukanani olleen Terhi Sateen hallinta pettää. Meitä alkoi pakostakin vain hymyilyttää, eihän millään ollut enää mitään väliä.
Alkukantaiset vaistot saivat vallan ja ryntäsimme yläkerran huoneeseen, nappasimme perheen pienimmän ruumiin ja juoksimme suoraan toisten syliin. Olimme tätä ennen jo jossain välissä yrittäneet huonolla onnella saada Ilar Tarkaa ateriaksi kanssamme alakertaan. Juoksimme aluksi ulos pakoon, mutta sitten takaisin sisään ja alakertaan, jonne ajoimme edellämme paria selvää Pesän jäsentä.
Siellä jäimme kuitenkin loukkuun Pesän kollektiivin piirittäessä meidät ja luodessa meille hallusinaatioita, joiden turvin he kolkkasivat ja sitoivat meidät. Meidät raahattiin ylös ja asetettiin olohuoneen lattialle.
Poliisille oli soitettu, mutta tiesin, ettei minulla ollut huolen häivää, sillä kaikki puhelut oli ohjattu kaukoviisaasti emokorporaatiomme tukikohtaan ja tulossa oleva valepoliisi varmasti auttaisi meitä. Näin tapahtuikin. Mutta juuri kun poliisi oli päästämässä meitä vapaaksi, paikalle ryntäsi oikea poliisi ja raahasi meidän miehemme pois. Sekasorrossa ehdimme kuitenkin päästä vapaaksi ja olimme vastatusten Pesän inhottavien joukkojen kanssa.
Kunniakasta verilöylyä ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tulla, sillä sisään ryntäsi yhtäkkiä suuri joukko oikeita poliiseja luotiliiveissään ja nopeasti he olivat tehneet kaikki toimintakyvyttömiksi ja pistäneet rautoihin.
Luultavasti selviämme, vaikkei sillä mitään väliä itseasiassa olekaan. Alkuperäinen suunnitelmamme meni hieman pieleen, mutta pystymme varmasti pitämään vuodot kurissa ja sekä Terhi Sade että Calle Selin ovat käsittääkseni vielä täysin kykeneväisiä tuottamaan jälkeläisiä rodullemme.
Saavuin dosentti Hannes Sarvelan illallisille päällimmäisenä ajatuksenani tavata vihdoinkin joku rahoittaja jollekkin sopivista lumeprojekteistani, koska toistaiseksi seminaari johon olin ottanut osaa oli tarjonnut pelkkää tiedelöpinää... ja lisää oli luvassa. paikalle oli nimittäin vaivautunut kirjava joukko eri alojen tiedeihmisiä, valitettavasti suurin osa lähinnä etsimässä rahoitusta omille yhdentekeville projekteilleen. kaiken huipuksi illan isäntä oli lähtenyt kauppaan, ja kulutin aikaani tutustumalla ihmisiin, joilla ei kuitenkaan ollut hajuakaan tuottoisista rahoittajista. suoraan sanottuna minulla oli giganttisen tylsää.
jossain vaiheessa ihmiset rupesivat valittelemaan päänsärkyä tai muuta sekavaa. todella oudolta alkoi näyttää vasta kun liaaneista jotain levotonta selittävä Henri Tossavainen pökertyi lattialle. en pahemmin huolestunut, sillä olin aiempien keskustelujen perusteella jo päätellyt miehen sairastavan yhtä sun toista...
sitten rahoituksenhakuni tuli päätökseen: olin löytänyt Erkki Nuojuan, joka vihjaili jotain kloonaamisesta. no minähän näppärästi syötin hänelle juttua kloonaamisprojektista, jota ei oikeasti ollutkaan ja sain hänet lupaamaan rahoituksen. hän oli kuitenkin suorastaan epäilyttävän huolissaan yksityisyydestämme. kun sitten siitä jutusta ei tullut mitään, eräs toinen miehenpuoli sanoi auttavansa budjettiongelmissani välittömästi. luulin jo kusettaneeni onnistuneesti toistakin uhria kloonausprojektillani, mutta äkkiä katosin valonväläyksessä ja minusta tuli hiiri... sen jälkeen ehdin tehdä myös eräästä kärpäsproffasta hiiren, ennenkuin...
myöhemmin sitten olin istuskelemassa rauhallisesti olohuoneessa kun jengi rupesi lappaamaan yläkertaan katsomaan jotain ilmiötä tms. en saanut selville mitä, sillä niin nössön näköinen Calle Selin kolkkasi minut. Kun heräsin, huomasin samoja outoja oireita kuin aika monet muutkin, outoja oireita... mahaani kasvoi lonkerot! sain selville olevani humanaburger vasta paljon myöhemmin, koska siinä vaiheessa Tossavainen sanoi voivansa poistaa infernaalisen päänsärkyni - luonnollisesti yksityisesti jossain rauhallisessa paikassa. minulle tehtiin taas joku outo toimenpide, mutta en tainnut ehtiä sen loppuun asti, kun joku sitoi minut näppärästi kiinni. huomasin lojuvani olohuoneen lattialla Pentti Erosen ja Terhi Sateen kanssa, joitakin muita seisoi ympärillämme. minulla oli edelleen outoja oireiluja, mutta jotenkin en jaksanut välittää siitä. sitäpaitsi hetken päästä sisään rynni poliisi, joka päästi meidät irti. jälkeenpäinsekaannusta aiheutti etenkin se fakta, että poliisi tulikin oikeesti vasta myöhemmin, siis oikee poliisi. ja larppi loppu. the end.