Viikinkilarppi - Kuvat
Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle
Takaisin pääsivulle
Jaahas, taas oli käräjöinnin aika. Omasta mielestäni se ei olisi voinut huonompaan aikaan sattua, sillä juuri äskettäin oli oma poikani palannut Irlannista ja ilmoittanut hylänneensä jumalat. Sellaista häpeää ei pitäisi vanhan miehen joutua kokemaan, mutta minkäs teet. Olin itse asiassa suhteellisen epäileväinen koko käräjöinnin suhteen, mitä siitä mahtaisi tulla kun puolet kylän miesväestä oli noin vain mennyt hurahtamaan johonkin kristinuskoon.
Joka tapauksessa käräjille oli saavuttava, ja sinne koko perheen voimilla mentiinkin. Lukuun ottamatta vanhaa muoria, joka ei enää jaksanut kovin paljoa liikkuakaan. Vanhuus ei tule yksin. Lähes heti aukiolle saavuttuamme tulivat sekä Goddastadilaiset että Hrappastadilaiset nuoret ilmoittamaan omistusoikeuttaan rannalle ajautuneeseen valaaseen, ikäänkuin ei meillä olisi tärkeämpiäkin asioita taakkanamme. Jätin nuorison puimaan omia asioitaan ja lähdin vanhan Einarin kanssa haastelemaan todellisesta ongelmastamme. Einarilla oli ilmeisesti taas yksi hänen paremmista päivistään, miehestä kun sai helposti selvää ja kaikkea. Hänenkin poikiinsa oli moinen uuden uskonnon villitys iskenyt, ja olimme kieltämättä aika neuvottomia asian suhteen. Tiedä nyt, voidaanko edes koko käräjiä pitää, kun ei ole selvää, ketkä todella vapaita viikinkimiehiä edes ovat.
Jossain välissä pääsin pojaltanikin kyselemään hänen kääntymisensä yksityiskohtia, joita hän ei ollut vielä paljastanut. Suuresti minua huolestutti hänen kertomuksensa vankeusajasta, jonka aikana hänen miehilleen oli pakolla syötetty ajatus tästä uudesta jumalasta. Ei ihme, kyllä kovinkin pää pehmenee kun vedellä ja leivällä tarpeeksi kauan pidetään. Isä-poika -jutustelumme keskeytti pahasti joidenkin muukalaisten saapuminen käräjäpaikalle. Kylänvanhimpana katsoin velvollisuudekseni ja oikeudekseni ottaa heidät vastaan ja niin edelleen.
Ilmeisesti muukalaiset olivat jonkinlaisia rosvojoukon kynsiin joutuneita pakolaisia tai jotain. Emmehän heitä voineet väkisin heittää pois, joten he saivat aivan mieluusti jäädäkin. Toivoin vain, etteivät he saisi selville mitään tästä uudesta uskonnosta ja sen häpeällisestä tunkeutumisesta kyläämme, mutta eikös juuri silloin vanha Harppu, Grima, sitä kovaan ääneen kuuluttanut.
Grima, vaikkakin kovin penseä muukalaisia ja vieraita uskoja kohtaan olikin, ei mitenkään liialti lämmennyt ehdotuksilleni siitä, että jotain pitäisi tehdä väärille teille johdettujen lapsien hyväksi. Ei sinänsä että minäkään mitään ratkaisua pulmaan olisin keksinyt. Pikku hiljaa koko käräjäväki alkoi käymään kärsimättömäksi, kun kokouksen aloitus niin viipyi. En jaksanut enää viivyttää minäkään, ja tuntemattomista vaaroista huolimatta julistin käräjät alkaneeksi ja samalla sallin vääräuskoisten miesten siellä puhua. Mikä häpeä.
Noh, se orjajupakka meni nopeasti ja kivuttomasti ohi, samoin kuin valaan jakaminen. Olin jo huokaista helpoituksesta, mutta sitten jostain kaukaa palannut Örn meni ottamaan esille tämän uskontojupakan. Ja minä kun olin toivonut, että se voitaisiin jättää virallisen osuuden ulkopuolelle. Noh, sitten siitä puhuttiin ja oikeat jumalat näyttivät voimansa ja vihansa useampaan kertaan. Aloin jo epäilemään rosvoja paenneiden muukalaisten olleen ensimmäinen merkki, he kun niin selvästi jumaliamme muistuttivat. Mutta minkäs teet, pojat eivät hevillä päätään kääntäneet. Olin jo ilmoittamassa Halldorille, että häntä ei enää minun kotonani suvaita, ellei hän uskoaan vaihda, mutta sitten tapahtui taas yksi ihme. Halldor nimittäin näki, kuinka taivas muuttui vihreäksi ja Valkyriat lensivät, kuten hän oli jo aikaisemmin vaatinut nähdä uskoakseen vanhoihin jumaliin. Itse olin pettynyt poikani julkeudesta, kun vähempi ei hänelle kelvannut, mutta myös samalla helpottunut, koska minun ei täytynyt kieltää häntä.
Nyt oli ongelmana enää jästipää-Olaf, jonka päähän ei tuntunut saavan taottua tietoa kirveelläkään. Ajattelin jo lukita hänet kellariin vuodeksi, josko sen pää siitä pehmenisi. Sitten Olaf vain yht'äkkiä kertoi, ettei hän oikeasti mitään uskoaan koskaan ollut vaihtanut. Helpotukseni oli suuri kuten myös haluni lukita tuo jästipää kellariin ainakin muutamaksi päiväksi.
Nyt kun oman perheen asiat olivat kunnossa, olikin aika ottaa Griman neuvosta vaari ja uhrata vähän sikoja jumalille. Joka talosta haettiin sika ja ne uhrattiin suht alkeellisin mutta komein menoin jumalille. Tällä välillä myös Einarin hameväki ramppasi luonani kauppaamassa Hilduria, joka oli Åskarille aikaisemmin antanut rukkaset, pojalleni Olafille. Minä, kun en mitenkään perillä näistä naisten asioista ollut, kysyin Astridilta Olafin tilanteesta. Kuulemma Hildur ei tullut kyseeseenkään, mutta Olafille oli kyllä luvassa tyttö, nimittäin Griman ottotytär. Miten vain, minä olin tyytyväinen kunhan jälkikasvua olisi luvassa. Totesimme, ettei meillä ollut enää mitään tekemistä paikalla ja lähdimme kotia kohti.
Mutta mihin ne veneet olikaan jätetty?
Oli taas käräjien aika. Olin hyvin tyytyväinen siitä, ettei meillä ollut käsiteltävinä oleviin asioihin kovin suurta osuutta ja että valas-asiassakin Thorvald oli viisaasti päättänyt linjamme tähtäävään kaikkia tyydyttävään tasajakoon. Tämä antoi meille ja minulle oikein hyvän etulyöntiaseman käräjätantereella.
Saavuttuamme käräjäpaikalle asetuimme ensiksi syömään kiistakapulana olevan valaan vierelle, ihastellen sen kokoa. Kaikki talostamme olivat sitä mieltä, että kyllä noin isosta valaasta riittäisi ruhtinaallisesti kaikille. Kokemuksesta arvelimme kuitenkin, että Hrappstadilaiset ja Goddastadilaiset tietysti haluaisivat koko valaan itselleen, sellaisia itsepäisiä riitapukareita kun kummatkin olivat.
Tämä arvio osoittautui heti sangen paikkaansapitäväksi kun Hrappstadin Bolli ja vasta matkoilta palannut Örn tulivat kovistelemaan, mitä me teemme valaan luona. Käräjillähän valaan kohtalo päätetään, julkesivatko Hrappstadilaiset väittää että me yrittäisimme jotain vilppiä sen suhteen?
Hrappstadilaisten lähdettyä paikalle saapui tietysti vielä vanha Einar Vihreä Goddastadista pitämään huolen siitä, että jo ennen käräjiä tiesimme heidänkin kantansa valaan omistusoikeudesta.
Käräjäpaikalle päästyämme seurasi paljon istuskelua, Thorvald halusi antaa ihmisille aikaa hoitaa muita asioitaan toisten talojen kanssa ennen varsinaisten käräjien alkua. Minulla ei ollut mitään erityistä asiaa kenellekään muista taloista, joten pysyttelin taka-alalla, tervehdin kuitenkin kohteliaasti kummankin toisen talon vanhimpia, koppavaa Grimaa ja Goddastadin Einaria. Sekä Rhappstadin Bolli että Grima yrittivät käyttää lisänimeäni piikikkäästi, mutta minä en antanut heidän häiritä itseäni, käräjillä pääsisin kuitenkin loistamaan omilla lahjoillani. Käräjät olivat minun aluettani, ei Grima eikä varsinkaan tyhmä Bolli mahtaisi minulle siellä mitään.
Ainoa kiinnostava tapahtuma ennen käräjien alkua oli kun paikalle saapui pohjoisesta tulleita pakolaisia, vanha yksisilmä, nuori vasaraa kantava mies, ja nainen. He kertoivat rosvojen hyökänneen heidän talonsa kimppuun, polttaneen sen ja teurastaneen karjan. Mies oli menettänyt hyökkäyksessä sekä vaimonsa että tyttärensä. Valittelimme miehen epäonnea ja kutsuimme pitkään vaeltaneet matkalaiset lepäämään ja käräjiä seuraaviin pitoihin.
Kun Thorvald vihdoin näki sopivaksi aloittaa käräjät istahdin hänen viereensä, sillä arvelin niin saavani osan hänenkin arvovallastaan kommenteilleni. Ensimmäisenä asiana käräjillä käsiteltiin vahinkoa, jonka Hrappstadin Bolli oli Goddastadilaisille aiheuttanut lyötyään näiden orjan työkyvyttömäksi. Kaunopuheisuudestaan tunnettua Bollia puolusti Örn, Goddastadilaisten version asiasta esitti Helge Ylväs. Bolli vakuutti orjan käyneen hänen kimppuunsa ja että hän oli lyönyt tätä vain kerran. Helge sanoi orjan joutuneen täysin työkyvyttömäksi ja että tätä oli raahattu ympäriinsä metsässä. Goddastadilaiset halusivat ensin Bollille jopa rankaistuksellisia maksuja, mutta luopuivat siitä vähitellen keskustelun edetessä. Lopulta todettiin, että vahingonteko oli myönnetty, mitään todisteita orjan tottelemattomuudesta ei ollut, ja vaikka olisi ollutkin, Bollin olisi pitänyt töytäistä orja syrjään ja siirtää rangaistusvastuu Goddastadilaisille. Korvaukseksi orjan työkyvyn menettämisestä Hrappstadilaiset suostuivat tarjoamaan yhden omista orjistaan viikoksi Goddastadilaisille töihin niin, että Hrappstadilaiset vieläpä elättäisivät tämän myös vierastyönsä aikana. Minä olin paljon äänessä, kyselin lisätietoja ja johdattelin keskustelua. Näen ansiokseni, että asiasta päästiin niinkin nopeasti sopuun ja ratkaisuun, joka näytti tyydyttävän molempia osapuolia.
Seuraavaksi keskusteltiin rantaan epäselvästi talojen alueiden rajamaille ajautuneesta valaasta. Goddastadilaisten puolen asiasta esitti taas Helge, joka huomautti, että vaikka alue, jolle valas oli ajautunut olikin talojen välissä olevaa epäselvää ei-kenenkään maata, oli valaasta kuitenkin ainakin sata askelta lyhyempi matka Goddastadin taloon kuin muihin, ja että koko valas kuuluisi näin Goddastadille.
Hrappstadin Örn kertoi, että valaan oli ensimmäisenä löytänyt Hrappstadin Bolli ja esitti, että Hrappstadilla oli tästä syystä erioikeus valaaseen. Hän vaati ainakin puolta valaasta Hrappstadille.
Lopuksi minä esitin Breidavuonon kannan asiaan, jonka mukaan valaan rantaanajautumispaikka oli liian epäselvä sen omistuksen selvittämiseksi ja että valaasta varmasti riittäisi aivan tarpeeksi kaikille, ja että siten valas pitäisi jakaa kolmeen yhtä suureen osaan. Olin tyytyväinen, sillä arvelin puhumisjärjestyksen olleen meidän kannallemme varsin edullisen, kun näin selvästi kävi ilmi, kenellä oli kaikista kohtuullisin ehdotus asiaan.
Helgellekin oli selvää, että hänen täytyi tiputtaa vaatimustaan, joten mikäpä sen parempi, kuin yhtyä meidän ehdotukseemme, jolloin Hrappstadilaiset eivät ainakaan saisi suurinta osaa valaasta. Ja kun Goddastadilaisetkin taipuivat meidän kantaamme, ei Örnillekään enää jäänyt oikein muuta mahdollisuutta, niin hyvin olin kommenteillani kummankin kantaa vielä murentanut.
Niinpä päätettiin, että jokaisesta talosta valittaisiin yksi mies jakamaan valasta, ja että nämä saisivat itse sopia tarkemmista yksityiskohdista myöhemmin. Olin taas sangen tyytyväinen, valaasta olisi voinut tulla isokin tappelu, mutta ovelan neuvottelutaktiikan ja onnenhitusen ansiosta siltäkin vältyttiin. Goddastadilaisilla kyllä oli selvästikin jotakin ongelmia naisväkensä kanssa, nämä kun tunkivat esittämään mielipiteitään käräjille, missä naisilla ei ole oikeutta puhua.
Muita riitauttamisia ei suoraan nostettu esille, mutta Örn halusi yleistä keskustelua Irlannista tulleiden uudesta uskosta. Niinpä Halldorr ja Lambi saivatkin kertoa Irlannin tapahtumista ja puolustaa uutta uskoaan kylän vanhempia vastaan. Minä kuuntelin mielenkiinnolla heidän kertomustaan, olinhan hyvin kiinnostunut uuden uskon aatteista ja varsinkin väkivallattomuudesta. Keskustelu ei vain oikein edennyt mihinkään suuntaan, vanhoilliset kyläläiset pelkäsivät vanhojen jumalten hylkäävän meidän vääräuskoisten takia.
Keskustelun pyöriessä ja heittelehtiessä loputtomasti asian ympärillä alkoi ilmassa leijua mädäntynyt haju. Katselin ympärilleni, mutten nähnyt missään sen syytä. Kun kukaan muukaan ei tuntunut olevan huomaavinaan hajua, en viitsinyt keskeyttää sillä keskustelua.
Jonkin ajan kuluttua kuitenkin Hrappstadin Vigdis uskalsi miesten rinkiin ja pyysi puheenvuoron, kertoen hieman pelästyneen näköisenä valaan mädänneen! Kylänvanhimmat vetivät tästä tietysti heti johtopäätöksen, että kyseessä oli merkki jumalilta, että tätä uutta uskoa oli vastustettava. Minä en ollut vielä oikein varma asiasta suuntaan taikka toiseen, sillä kyllähän valaan mätäneminen vielä sattumaakin vain saattoi olla. Seuraavaksi kuitenkin alkoi kunnon ukkonen ja rajuilma, Einarin ja Lambin juuri väiteltyä sen jumalallisesta merkitysestä. Nyt aloin jo epäröidä, pelätä, haluta käännyttää isäni ja veljeni takaisin. En kuitenkaan vieläkään ollut aivan varma. Seuraavaksi kuitenkin vielä Lambin viitta syttyi sateessa tuleen, eikä sammunut heti! Nyt olin jo aivan varma. Jumalat olivat meille vihaisia ja halusivat varoittaa meitä uuden väärän uskon vaaroista!
Toivoin vain isäni ja veljenikin näkevän tiensä vääryyden, ehkä heidätkin voisi vielä pelastaa. Halldorr vaan ei vieläkään ollut aivan varma uuden uskonsa vääryydestä. Vasta kun taivas muuttuisi vihreäksi ja siellä ratsastaisi Valkyrioita olisi hän varma. Sitä en olisi uskonut, että tämän merkin hän vielä jumalilta saikin. En minä enkä Olafkaan sitä nähnyt, mutta Halldorr näki Valkyrioiden ratsastavan vihreällä taivaanrannalla. Otin isästäni kovasti kiinni, rukoilin häntä päästämään irti väärästä uskostaan, rukoilin jumalia antamaan hänelle rauhan. Olin äärettömän onnellinen kun hän lopulta myöntyikin, heräsi valheellisesta unestaan, ja palasi oikeaan uskoomme. Vanha kunnon Olafkin palasi silloin keskuuteemme ja totesi olleensa jopa hieman epäuskoinen uuden jumalan suhteen koko ajan. Vain Lambi taisi olla enää sokea totuudelle, vieläpä niinkin pahasti, että oli päättänyt lähteä takaisin Irlantiin meidän hylättyä hänen uuden uskonsa.
Olin minä kyllä aika järkyttynyt kaikesta. Ja peloissani. Olihan minunkin uskoni järkkynyt, uusi usko oli kuullostanut niin hyvältä, niin rauhaisalta. Yritin lepyttää jumalia pyytämällä heiltä hiljaa anteeksiantoa ja suojelusta itselleni ja koko kylälle. Grima yritti saada koko kylääkin yhteiseen rukoukseen tai jotakuta edes lausumaan yleisen rukouksen jumalille. Minuakin hän pyysi, mutten olin silloin vielä liian järkyttynyt. Grima tietysti sai tästä oivan syyn taas haukkua minua, jolloin kuitenkin aloin vähitellen saada taas otetta itsestäni ja Griman poistuttua, kun läheisyydessä oli enää vain vaimoni Sigrid, uusinkin rukoukseni jumalille, tällä kertaa ääneen. Olin kuitenkin vieläkin varsin peloissani, varsinkin kun ihmiset alkoivat vihjailla, että jumalat mahdollisesti olivat keskuudessamme, olihan pakolaisten vanhus yksisilmä ja tätä seuraavalla miehellä varsin komea vasara. En tiennyt enää mitä ajatella, odotin vain kiivaasti josko Grima saisi kaikki muutkin kerättyä yhteisiin uhraus- ja lepytysmenoihin.
Ehdin vielä kolmannen kerran rukoilla jumalia pienemmässä ryhmässä, tällä kertaa Astridin, Sigridin ja muun Breidavuonon naisväen kanssa, ennen kuin yhteinen päätös lepytysmenoista saatiin tehtyä ja Hrappstadista lähdettiin hakemaan sikoja uhrausta varten.
Kotvan odottelun jälkeen porsaat saapuivatkin, ja Halldorr avasi niistä juhlallisesti ensimmäisen, samalla kun minä lausuin rukouksen Odinille. Muutkin talot pyysivät minua lausumaan rukoukset heidän vuorollaan, mistä olin vain äärettömän onnellinen, sillä juuri sillä hetkellä olin uskoni huipussa. En enää ollut peloissani, vaan tosi uskossani. Toisen sian kohdatessa loppunsa lausuin rukoukset Thorille ja viimeiseksi yhteisrukouksen ja suojeluspyynnön kaikilla Asgårdin jumalille.
Olin tyytyväinen ja vakaa uskossani, niin kuin tuntuivat olevan muutkin kyläläiset. Olin varma, että jumalat, olivat he sitten paikalla tai muualla, huomaisivat meidän palanneen heidän helmaansa ja säästäisivät meidät kostoltaan.
Tilanteen rauhoituttua, joimme vielä simaa jumalten kunniaksi ennen kuin totesimme Käräjät päättyneiksi. Oli aika palata takaisin normaalielämään, onnellisena siitä, että olimme taas yhtenäinen talo myös mielessä ja uskossa. Sanoimme jäähyväiset kunnioitetuille toisten talojen päämiehille ja lähdimme veneellemme. Jutustelu matkalla oli letkeää ja iloista. Kaikki oli taas hyvin.
Oli taas käräjien aika. Örnkin oli palannut idästä juuri sopivasti muutamaa päivää aiemmin, eikä tyhjin käsin. Hän oli tuonut mukanaan Mildan, vaimon, johon Grimakin tuntui olevan tyytyväinen. Ehkä juuri sen takia Grima oli varsin hyvällä tuulella, tavallisesti kun sain kuulla lähes koko ajan moitteita. Toisaalta olihan Grimallakin ollut vaikeaa Jödurrin, isäni kuoltua. Se taisikin olla yksi syistä, joiden tähden hän ei pahemmin tainnut välittää minusta. Ehkä muistutin liikaa isääni.
Käräjäpaikalle päästyämme söimme. Matka ja tapahtumat yleensäkin taisivat olla hieman liian rankkoja Grimalle, hän vaikutti väsyneeltä ja rasittuneelta, mutta piti minua hävyttömänä mainitessani asiasta. Jätin sen sitten, en turhaan halunnut haastaa riitaa kun oli käräjätkin.
Vermod, veljeni, oli juuri palannut pitkältä, yli vuoden mittaiselta matkaltaan. Samalla hän oli kääntynyt kristinuskoon. Minun veljeni! Hän, joka oli aina ollut niin varma! Mutta jotain hyvää siinä uudessa uskonnossakin piti olla, sillä arvostin Vermodia, eikä hänen päätään millään humpuukilla käännetty. Niinkuin ei minkään viikingin. Grimasta ja Örnistä se oli mitä pöyristyttävintä, Bolli ja vähäpuheiselta vaikuttava Milda eivät ottaneet kantaa asiaan. Siinä tilanteessa en itse uskaltanut kysyä mitään.
Kävelimme sitten käräjäpaikan aukiolle; kaikki tuntui olevan aika sekavaa. Goddastadin Helge, joka oli viimeaikoina katsellut minua aika pitkään ja vaikuttanut aika kiinnostuneelta minusta, ei luonut edes katsetta minuun. Oli kuin en olisikaan olemassa, vain harmaana muiden joukossa. Aikani turhaan seisoskeltuani nielin pettymykseni ja lähdin kävelemään poispäin.
Helge ei tullut, mutta Vermod ryhtyi juttelemaan kanssani. Hän vaikutti jotenkin erilaiselta, jotenkin muuttuneelta. Ja kertoi löytäneensä uuden Jumalan sisältään. Sisältään! Eihän ihmisen sisällä voi olla Jumalia, Jumalat asustavat taivaankannella taikka missä tahansa muualla, mutta eivät ihmisessä! Kaiken lisäksi Vermod sanoi tuntevansa Jumalan sisällään, ettei se ollut vain pelkkä aavistus tai sellainen. Eikä edes tiennyt, miltä se näytti tai millainen oli. Jos puhuja olisi ollut kuka tahansa muu kuin Vermod, olisin pitänyt häntä hulluna. Olimme Vermodin kanssa kuitenkin olleet hyvin läheisiä, ja luotin häneen ja hänen mielipiteisiinsä. Hänhän oli tullut rohkeasti kylään, vaikka varmasti tiesi, mitä uudesta uskonnosta seuraisi.
Meidän siinä jutellessamme uudesta uskonnosta tuli Örn ihmettelemään keskusteluamme. En oikein luottanut Örniin. Hän vaikutti jotenkin.. jotenkin niin kummalliselta. Ja oli todellakin vakaasti uutta uskontoa vastaan. Örn lähti, mutta juttelun jatkuessa sisälläni kuitenkin heräsi epävarmuus. Mitä jos sittenkin on olemassa joku muu kuin meidän jumalamme? Ja kun kerran velikin oli niin varma asiastaan? Entä sitten nykyiset Jumalat, eikö niitä sitten ollutkaan? Olin häiritsevän tietämätön asioista.
Hetken päästä, kun olimme Vermodin kanssa lopettaneet juttelumme, ja Grima häätänyt minut pois luotaan, Örn tuli luokseni kysymään tästä uudesta uskonnosta. Eikö hän halunnut jutella veljeni kanssa? Tiesikö hän veljestäni jotakin, mitä minä en tiennyt? Jotakin, jonka takia oli niin uutta uskontoa vastaan? Tai sitten vain kuvittelin, ja Örn vain halusi oppia taas tuntemaan ihmiset pitkän reissunsa jälkeen. Hän kysyi myös omaa mielipidettäni uuteen uskontoon, mutta kerroin oikeastaan vain puolitotuuden. En kertonut siitä pienestä tunteesta, joka sai minut epäilemään nykyisiä Jumaliamme. Sanoin vain olevani epätietoinen, varsinkin kun minusta tuntui vahvasti siltä, että hän väheksyi minua ja kysyi mielipidettäni ihan vain peittääkseen joitain muuta. Melkein kauhistuin itseäni; kuinka minusta oli tullut noin epäileväinen puolustautuva?
Olin pettynyt. Olin kauan toivonut, että voisin löytää sopivan miehen, mutta taas kerran kaikki suunnitelmani romuttuivat. Helge ei vieläkään tehnyt elettäkään suuntaani, enkä voinut alati puhua Vermodin kanssa. Halusin ajatella uutta uskontoa itse ensin. En voinut oikein mennä juttelemaan muiden naisten kanssa, Grima ei olisi pitänyt siitä, että juttelen goddastadilaisten kanssa. Minulla ei sinänsä ollut mitään heitä vastaan, mutta Grima tuntui jo valmiiksi olevan sellaisella tuulella, etten halunnut yhtään ärsyttää. Kuljeskelin ja seisoskelin lähinnä yksinäisenä ja epätietoisena kunnes käräjät todella alkoivat.
Miehillä oli muutama kiista ratkaistavanaan. Meidän Bolli oli mennyt lyömään erään orjan työkyvyttömäksi, ja goddastadilaiset halusivat korvauksia. En voinut uskoa, että kylänvanhin uskoi ennemmin työkyvyttömäksi lyödyn orjan sanaa kuin Bollin! Orja kun väitti Bollin hyökänneen ilman mitään hänen kimppuunsa, kun taas oikeasti orja oli itse hyökännyt Bollin kimppuun. Sitäkin asiaa selviteltiin vaikka kuinka kauan, ja paljon helpommalla olisi selvitty, jos olisi annettu naisten hoitaa asiat.
Miesten keskustelu muuttui lähinnä puheensorinaksi, ja muitakin naisia taisi alkaa kyllästyttään. Ryhdyin sitten tutustumaan paremmin Mildaan. Mildakin vaikutti varsin omituiselta. No, ainakin Örn oli löytänyt kaltaisensa. Hänessä oli myös muuta outoa, vaikutti viikinkinä selkäänpuukottajalta ja kovin itsevarmalta. Saatoinhan olla myös väärässä, kun oli tapahtunut jo niin paljon hämäävää. Keskustelun lopuksi Milda kuitenkin sanoi Grimaa vanhaksi ja ilkeäksi, kuten muutakin Griman jälkikasvua! En ollut uskoa korviani, tuntematon ihminen haukkuu lähes koko hrappstadin yhdessä lauseessa! Jo oli otsaa! En sitten ryhtynyt sanomaan mitään, Grimakun oli kuitenkin jo vanha, ja parempi hänelle jos luulisi Mildan ajattelevan hänestä hyvällä. Enhän itsekään Grimasta paljon perustanut, mutta en silti olisi sitä avoimesti ilmaissut!
Keskityin taas miesten puheeseen, tällä kertaa he olivat päässeet toiseen tärkeään aiheeseen: rantaan ajautuneeseen valaaseen. Samaan aikaan merituuli toi jostain pistävän mädäntyneen kalan hajun. Silloin en vielä kiinnittänyt siihen erityisempää huomiota, vaikka olisi pitänyt. Miesten jo sovittua valaan jaosta Grima pyysi minua ottamaan selvää, mistä se kummallinen haju tuli.
Juoksin rantaan oikeastaan iloisena siitä, että sain jotakin tehtävää ja jotakin puuhailtavaa unettavan puheensorinan kuuntelun sijaan. Sitäpaitsi tuuli oli jo vähän yltynyt, ja paikallaan seisoessa tuli melkeinpä vilunväreitä. Ja minua olisi pidetty höpsönä, jos olisin yksikseni ryhtynyt paikallani hyppimään, ja olisi ollut varsin huonoa käytöstä poistua paikalta. Enkä halunnut, että miehet ajattelisivat minusta tytönhupakkona.
Rantaan päästyäni olin tyrmistynyt. Valas - se oli mätä. Ei se vielä muutama päivä sitten ollut, oli ollut ihan hyvässä kunnossa. Juoksin takaisin käräjäpaikalle sekavassa mielentilassa. Miehet kuitenkin puhuivat, en rohjennut keskeyttää. Ja kun vielä asia vaikutti varsin tärkeältä, juuri tuo uusi uskonto. Mietin mielessäni eri vaihtoehtoja, mutta ketä sitten syytettäisiin, kun valas löydettäisiin, eikä siitä olisi kerrottu mitään? Grima kuitenkin sanoisi pyytäneensä minua katsomaan sen, mutta olin ollut niin tyhmä ja huono ja huolimaton, enkä ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Ja pitihän kertoa miehille, että valas, josta he olivat juuri taistelleet hampaat irvessä, olikin syömäkelvoton.
Vihdoin rohkaisin mieleni, ja pyysin Örnin ja Bollin välistä puheenvuoroa. Olin jännittynyt ja säikähtänyt, tavallisesti kun käräjillä puhuivat vain miehet. Nainen ehkä poikkeustapauksessa, jos tämä oli viisas ja useimmiten vanha, ja jos tällä oli jotakin tähdellistä huomautettavaa. Minä kun olin vasta juuri tullut naimaikään, pelkäsin sitten olevani liian nuori kertomaan asiasta. Rohkaistuin kuitenkin, ja kerroin asian miehille. Huojennuin suunnattomasti, kun kukaan ei ollut syyttänyt minua käräjien rauhan rikkomisesta tai jumalien uhmaamisesta, silloin en ainakaan saisi miestä itselleni. Ennemmin miehet vaikuttivat ihan tyytyväisiltä siihen, että olin kertonut asian heille.
Miehet vetivät valaasta heti johtopäätöksen: se oli sen uuden uskonnon syytä. Jumalat olivat meille vihaisia, kun aloimme palvoa väärää jumalaa ja kun keskuudessamme oli eriuskoisia. Samassa, keskustelun jatkuessa, yllemme tuli tavattoman nopeasti suuri rajuilma, ja alkoi sataa mitä rankimmin. Oikein kukaan ei tainnut näyttää pelkoaan, mutta pälyilevistä silmistä huomasin, etten ollut ainoa epävarma. Tuollaisia rajuilmoja kun ei oltu nähty Norjassa pitkään aikaan, tai ainakin niin Grima kauhisteli. En ollut itsekään rajuilmaa talvella nähnyt, mutta muutama uuteen uskoon kääntynyt väitti sen olevan aivan normaalia.
Ei se kyllä aivan normaalia ollut. Asiat vain menivät yhä kummallisemmiksi ja vaikeammiksi. En enää tiennyt mihin uskoa. Jos kerran jumalat niin kauheasti suuttuivat muutaman ihmisen sisällä olevasta uskonnosta, niin täytyi siinä olla jotakin. Ja miksi aivan hyvä ja suuri valas oli äkkiä mädäntynyt? Noin vain? Ei se tavallisen ihmisen tekosia voinut olla. Näitä ajatellessani Lambin, erään goddastadilaisen, viitta alkoi yht'äkkiä palaa. Siis ei mitenkään vähän helmasta, vaan koko viitta roihahti kerralla tuleen. Tapahtumat olivat kuin hidastettuja, muutamaan sekuntiin kukaan ei oikein ehtinyt tajuta mitään, sitten huomasin itseni juoksevan taaksepäin pakonomaisesti. Melkein kaaduin hameeseeni, ja samaan aikaan Lambi pyristeli palavasta viitastaan eroon. Muutkin siirtyivät kauemmaksi, ja sisimmässäni läikähti sääli Lambia kohtaan. Mitä jos viitan lukko ei aukeaisi? Palaisiko hän elävältä tässä kaikkien edessä? Eikä kukaan niin raavaista miehistä ollut tekemässä mitään! Onneksi ja huojennuksekseni Lambi sai kuitenkin viitan soljen auki, ja heitettyä viitan pois. En ollut koskaan nähnyt sellaista tulta, se ei sammunut vaikka satoi kaatamalla. Vähän ajan kuluttua tuli sitten itsekseen hiljeni ja lopulta sammui itsekseen. . Olin varma, etten voisi enää tulla epätietoisemmaksi. Voi kun joku kertoisi, miten pitää elää ja mitä tehdä, jotta kaikki on normaalia!
Kysyin varovaisesti Vermodin mielipiteitä tapahtuneista. Hän sanoi, ettei ollut kadottanut uskoaan, muttei myöskään tiennyt, mistä tapahtumat johtuivat. Petyin, sillä olin kai odottanut edes jonkinlaista teoriaa hänen suunnaltaan. Muilta miehiltä en oikein voinut kysyä, enkä naisiltakaan. Ja taas Vermod riensi johonkin, ennekuin ehdin jutella pidempään.
Ja sitten tuli taas yksi näistä hetkistä, jolloin tunnuin olevan näkymätön. Maailma ikäänkuin pysähtyi kohdallani. Kukaan ei huomannut minua, kukaan ei sanonut mitään tai oikeastaan edes katsonut. Olin yksin kaiken kanssa. Se oli oikeastaan aika pelottavaa, mutta en välittänyt. Täytin ajatukseni kuvitelmilla, juoksulla keväisessä metsässä ja muulla sellaisella. Olihan se itsensä pettämistä, mutta auttoi jonkunverran.
Örn keskeytti kuvitteluni ja halusi toistamiseen puhua kanssani, halusi taas tietää veljeni mielipiteen uskontoon. Johan olin sen kertonut, miksi ihmeessä sitä piti uudestaan kysyä? Ja Vermod kun oli vielä jääräpäinen. Kaiken lisäksi hän ei luottanut veljeeni, tai ainakin vastasi lähes siten kun kysyin, miksei kysynyt asiaa suoraan Vermodilta. Tämä sai minut pisteliäälle tuulelle, enkä itsekään pystynyt luottamaan häneen enää sen jälkeen.
Riensin Vermodin puheille. Ehkäpä Örnillä oli todellakin jotakin Vermodia vastaan, ja halusin varoittaa veljeäni, tai edes antaa jonkinlaisen vinkin. Vermod oli kyllä itsekin huomannut Örnin kummallisuuden. Olin helpottunut, en ainakaan vielä ollut tullut hulluksi. Ehkä minulla oli vielä jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itselleni mies, kun ei Helgeä niin sitten joku muu.
Epäilyksieni herättyä Örnistä ryhdyin sitten juttusille sen Mildan kanssa. Ja kun hänkin vaikutti hieman orvolta ja eksyneeltä, minä sentään edes tiesin suurimman osan ihmisistä ja paikoista. Raukka oli juuri tullut tänne Norjaan vaivalloiselta merimatkalta. Ehkä olin ollut aiemmin liian tuomitseva Mildaa kohtaan, varmasti matka oli ollut rasittava. Mutta hän ei silti valittanut. Ja voisihan hän mahdollisesti vaikuttaa positiivisesti Grimaan, joka tuntui olevan Örnin vaimosta niin kovin onnellinen. Mutta kuitenkin, ryhdyin juttelemaan Mildan kanssa, ja kyselin Suomen oloja. Siellä oli kuulemma aivan samat Jumalat kuin täälläkin, mutta ongelmat uudesta uskonnosta oli jo koettu. Kylään kun oli tullut se kristinusko, ja samanlaisia kummalisia tapahtumia oli alkanut sielläkin tapahtua. Lopulta kaikki uskovaiset olivat kuolleet, kun salama oli iskenyt ja polttanut talot, joissa he olivat asuneet. Palaneet elävältä! En tiennyt paljon kauheampaa tapaa kuolla, paitsi ehkä viikinkien kidutuksessa. Mutta kuitenkin, rauhan aikana, useita ihmisiä! Ja Milda kertoi siitä aivan vakavana, kuin olisi ollut kyse maanviljelystä eikä viikingeistä. Pakostakin heräsi epäilys, että kuinka suuri arvo ihmishengellä oli hänelle, koska sanojen välistä paistoi Mildan mielipide palaneista ihmisistä; he saivat ansaitsemansa rangaistuksen.
Olisin kysellyt vielä jonkin aikaa, mutta eräs breidavuonolainen, mukava ja topakka Astrid pyysi minut mukaansa kävelylle. Ja kysyi, kiinnostaisikohan minua mahdollisesti liitto Olafin kanssa! Samantien unohdin kaikki epäilykseni. Ehkä vihdoin Grima suostuisi, kun Olaf kerran oli breidavuonosta! Ja minulla olisi mahdollisuus saada hyvä mies, Olaf kun vaikutti jokseenkin kiltiltä ja hiljaiselta. Samalla näimme kolme miestä metsästä tulossa, Olaf oli heidän joukossaan. Tyytyväisyys paistoi hänen katseessaan kun hän katsoi minuun, he olivat hakemassa sikoja uhrattavaksi lepyttääkseen Jumalat. Samassa tiesin, että olisi paljon enemmän, mitä olin koskaan kuvitellut, jos pääsisin Olafin vaimoksi.
Paluumatkalla mieleeni kuitenkin heräsi epäilys. Mahtaisikohan Grima suostua, kun kerran Olaf oli kääntynyt uuteen uskontoon? Astrid kuitenkin vakuutti, että Olaf oli hylännyt uskonnon, kaiketi juuri näiden tapahtumien takia. Ja Grima voisi olla ihan onnellinen, kun olisi yksi suu vähemmän ruokittavana. Eikä töissäkään olisi liikaa nyt kun olisi Milda apuna. Ja kaiken lisäksi Astrid oli jo puhunut Griman kanssa, eikä tämä ollut ainakaan vastannut kieltävästi! Ensimmäistä kertaa kaikki todella tuntui sujuvan.
Miehet ryhtyivät uhraamaan sikoja, ja samalla Astrid katosi jonnekkin. Kaikki tuntuivat odottavan jotakin, ihmettä, tai outojen asioiden loppumista. En tiennyt, saiko naisena mennä uhraamispaikalle, joten jäin valaan luokse. Sen päälle oli jo kiivennyt muutama goddastadilainen istumaan, ja seurasin perässä. Valaan päällä kun oli varsin mukava istua, vaikka se olikin mätä; nenä oli jo tottunut hajuun ja valas tuntui lämpimämmältä kuin kylmä maa. Puhelimme niitä näitä, ja vähitellen miehet valuivat takaisin uhrauspaikalta.
Joku miehistä sitten ihmetteli suureen ääneen, että mitä ihmettä me teimme mädän valaan päällä. Siitäkös oli miehille sitten hupia, kikattivat kuin pikkulapset. En tosin itsekään voinut olla nauramatta, olla vakava ja häpeissäni, vaikka tiesinkin Griman pitävän minua kurittomana ja huonostikäyttäytyvänä. En suorastaan voinut pidätellä iloani eri asioista, joka nyt purkautui valasjutun takia. Ja vielä kun Vermod hekotteli vieressä suureen ääneen, niin siinä olisi ollut lähestulkoon mahdotonta olla vakavana. Olaf oli piiloutunut jonnekkin väkijoukkoon, en löytänyt häntä katseellani.
Seuraavaksi havahduin siihen, että käräjät päätettiin. Ja breidavuonolaiset lähtivät heti. Olaf tai kukaan muukaan ei edes katsonut taakseen. Valtaisa pettymyksen tunne valtasi minut. Olin jossain sisimmässäni toivonut, että voisin jo nyt lähteä heidän mukaansa, tai oikeastaan Olafin mukaan. Nyt pitäisi taas odottaa seuraavia käräjiä, ehkä asia ei ratkeaisi sielläkään.
Tunsin itseni petetyksi. En mahtanut tunteelle mitään, vaikka kuinka yritin saada itseäni vakuuttuneeksi tunteitteni epärealistisuudesta. Maailma tuntui taas kaatuvan. Enkä ollut päässyt mihinkään, olin taas lähtöruudussa. Kaiken lisäksi kaikki kummalliset tapahtumat alkoivat painaa mieltäni, kaikki se mitä oli käräjillä tapahtunut.
Halusin olla yksin. Kävelin rantaan, seisahduin ja katselin kuvajaistani. Se ei näkynyt kunnolla, jääpalaset rikkoivat sen monesta kohdasta. Tunsin olevani jossakin pohjattomassa kuilussa, josta aina välillä näin ylös, kun kantta raotettiin. Aina välillä jaksoin kiivetä ja yrittää pois, mutta loppujen lopuksi kansi oli aina väärällä hetkellä kiinni. Kuulin ajatusteni lomasta askelia takaa. Se ei ollut Grima, askeleet olivat säännöllisiä ja määrätietoisia. Vermod kuitenkin, ei kukaan muu tulisi hakemaan minua. Tai ehkä hän halusi lohduttaa. Vermod se oli, kertoi meidän lähtevän. Huokasin, ja seurasin kuuliaisesti häntä muiden hrappstadilaisten luo.
Joo oltiin niinku kuultu että ois joku uus uskonto tollai ihmisten keskuudes. Me sitten porukalla tuumittiin että lähetäänpä kattoon vähän että mitä hihhuleita siellä oikein hyppii ja jos vaikka vähän niitä tinttasiskin.
Me sitten Odinin ja Idunin kans oltiin niinku olevinamme pakolaisia pohjosesta ja soluttauduttiin ihmisten käräjille kattoo että pitäskö jotakuta tinttasta. Ja olihan siellä! Hetimiten törmättiin Lokiin, tuohon kurjaan haisevaan valheiden seppään jota tuskin hennoo kepillä lyödä ettei keppi vaan pahastuis. Mut Odin sano et ei saa lyödä. Emmätajuu.
Sitten me kuunneltiin niitten jutustelua siellä käräjillä. Jostain valaasta puhuivat. Tappelivat, jotta montako askelta oli tuo valas kunkin mailta. En minä tuommosii ymmärrä. Se syököön joka ekana ehtii, ja jos toinen tunkee apajille, ni sitten pistetään nyrkillä soiden.
Sitten ne rupes puhumaan niistä uusista uskoista mitä oli Irlannista tullu. Se oli joku nimetön jumala joka asu jossain luostarissa joka ilmeisesti oli tosi paha ja ilkeä paikka ja se vangitsi sinne ihmisiä ja pakotti ne uskomaan itseensä. Mitä hullunhoureista höpötystä! Melkein menin ja tinttasin. Sitten Odinin kehotuksesta manasin niille kunnon myräkän ja vasamoinnin että tajuisvat lopettaa ajoissa.
Sitten siellä oli joku leski tai semmonen joka arveli että me oltais jumalia, Odin, minä ja Idun. Se oli varmaan vähän hullu, kun se ajankulukseen vaan polki jotain jäätä rikki ja tökki kepillä. Sitten kuitenkin lähdettiin, tuskin ehdittiin simaa maistaa. Voivoi, niillä ois voinu olla komiatkin festinpidot siellä, käräjät sentään ja kaikkee.
<loki puhuu>
Minua ei oltu hyväksytty mukaan jumalten saattueeseen, jonka oli tarkoitus pitää huolta, ettei uusi viikinkien keskuuteen rantautunut uskonto pääsisi leviämään. Päätin sitten yrittää hoitaa asiat omalla tavallani ja lähdin vaimoni Sigynin kanssa paikan päälle. Keksin ovelan kepposen, miten kukaan ei tajuaisi minun olevan, kuka olin. Otin yhden paikallisen matkoilla olevan pojan hahmon ja kerroin, että Sigyn (jonka salanimi oli Milda, minun Örn) olisi Suomesta mukaan nappaamani vaimo.
No. Oltiin käräjillä. Kuljin muiden katseilta kateissa, yritin saada selvää, mistä oikein oli kyse. Olin jo etukäteen saanut selville, että paikalla oli väkeä kolmesta talosta, ja että käräjillä aiottiin puhua kahdesta aiheesta, joilla ei minulle oikeastaan ollut mitään merkitystä. Halusin tietää, kuka tämä uusi jumala oikein oli miehiään.
Ei kuitenkaan auttanut, vaikka kuinka kuuntelin ihmisten puheita - kukaan ei puhunut asiasta sanaakaan. Päädyin siis kyselemään ihmisiltä suoraan, Örnin muodossa. Sekään ei paljoa auttanut, kävi vain ilmi, että uusi jumala toimi yksin ja selitti uskovaisilleen ihme tarinoita siitä, kuinka hän ei kai edes ollut olemassa ihmisten joukossa ja ettei hän asunut missään.
Tässä vaiheessa Odin, Thor ja Idun saapuivat paikalle. Odinin pirulainen sai minut kepillään lupaamaan, että aioin vain hyvää täällä ollessani. Pahus, muuten olisi voinut saatua tehtyä vaikka mitä hupia. Thor katsoi minua pahasti, eikä vakuuttanut pätkääkään.
Käräjät alkoivat. Tyhjänpäiväiset aiheet käytiin läpi, minä edustin taloa, jonka poikaa esitin. Otin viimeisenä aiheena keskusteltavaksi uuden uskon, jonka muutamat paikallaolijat olivat Irlannista tuoneet. Yllättävän suuri osa väestä ei tuntunut välittävän asiasta paljoakaan. Kylänvanhin ainakin esitti kantansa selkeästi. Yhdessä vaiheessa huomattiin, että valas, josta aiemmin kinasteltiin, oli mädäntynyt. Arvelin, että se oli Odinin tepposia. Tämä ei kuitenkaan vielä vakuuttanut tolvanoita, eikä vielä sekään, kun Thor pisti pystyyn ukkosilman - keskellä talvea! Huomasin kuitenkin pelokkaita katseita ympärilläni.
Käräjöinti lopetettiin ja melkein kaikki hajaantuivat. Piilouduin ihmisten katseilta ja sytytin yhden vääräuskoisen viitan palamaan - aivan, keskellä sadetta. Pelästyivät. Sovimme Odinin kanssa, ettemme tekisi enempää ilotulituksia. Melkein tunsin sääliä kaikkia paikallaolevia kunnon viikinkejä kohtaan - mutten sitten kuitenkaan. Suoritettiin jokin riitti meidän kunniaksemme. En seurannut. Kansa hajaantui koteihinsa. Sain sellaisen kuvan, että meidät hylänneet miehet olivat joko muuttaneet mielensä tai heidän talonsa hylkäsi heidät...
</loki puhuu>
Niin, peli oli mainio, kiitokset kirjoittajille. Toivottavasti jatko-osa seuraa. Loki jäi vielä muutamaksi päiväksi Hrappstadiin, ja Sigyn sai paikalliset eläimet voimaan paremmin, olihan reilua, että maksoimme jotain sielläolostamme. Niin, ja ehkä jotain muutakin, mutta siitä GMt saavat päättä jatko-osaa tehdessään.
|
Viikinkilarppi - Kuvat Takaisin Halzagurkin tapahtumasivulle Takaisin pääsivulle |
|